— Jokainen kylä ei voi erikseen puolustaa itseään, — huusi Paczolay — mutta jos seisomme yhdessä, ruhjomme viholliset mäsäksi.
Hanesz Stosz, jota pidettiin järkevimpänä miehenä, sillä hän uskalsi puuttua puheisiin herrojenkin kanssa, sanoi:
— Entä jos vihollinen tulee tänne, sillaikaa kun me olemme poissa kotoa?
— Tietysti me vanhat jäämme kotiin ja me suoritamme kyllä asian heidän kanssaan; teitä emme lainkaan tarvitse.
— Kuka sitten meitä johtaa? — kysyttiin. Silloin astui esiin Vilmos
Csapó, Szeder'in tilanomistaja.
— Minä, ystäväni. Älkää peljätkö, minä johdan teitä niin sievästi, ettei hiuskarvakaan päässänne vahingoitu.
— Hyvä on, arvoisa herra, — sanoo Salamon Grosz, joka oli kuuluisa tappelija — mutta minä tahtoisin tukistaa viholliselta muutamia hiuskarvoja.
— Tuo on poikaa, oppikaa hänestä, — huusi Paczolay — kunnia ja maine odottaa teitä. Te pelastatte isänmaan, jopa kunnankin, kun ette vain pelkää.
Sitten otti hän lakin päästään, ja joukko, sen nähtyään, teki samoin.
Paczolay jatkoi liikutetulla äänellä:
— Mutta jos joku joukostanne kaatuu, kuolee, sitä odottaa ikuinen kunnia, sillä hän kuoli isänmaan edestä. Hänen lapsensa, vieläpä lapsenlapsensakin, voivat olla hänestä ijäti ylpeitä. Kuolla isänmaan edestä, se on suurin kunnia maailmassa.