Fabbe astui Svante tohtorin luo, kumarsi ja pani plakaatit pöydälle hänen eteensä.
Svante, vilkaistuaan veisuun kalasta, jonka oli kuultu kiljuvan Rhein-virrassa, tunsi heti kirjasimista että se oli kotoisin piispa Hannu Braskin Nyköpingiin perustamasta kirjapainosta. Arkkiveisu toisesta kalasta, paavikalasta, oli painettu Lybeckissä. Samoin eräs lentolehti nimeltä Trias romana eli roomalainen kolminaisuus, joka pursui parjauksia paavilaiskirkkoa vastaan. Neljännen lentokirjasen nimenä oli: myöntävä vastaus kysymykseen, onko Martinus Luther perkeleen sikiöksi sanottava.
— Heikki, miksi levität sinä valheita? Onko se sinusta hauskaa? kysyi
Svante. Vai luuletko että noita kaloja on nähty?
Niitä on niin monta kummallista kalaa, sanoi Fabbe, ja ehkä niitä on tutkittu olvikippojen ja viinilasien lävitse. Enkä minä uskalla vannoa, ovatko ne valaskaloja vai valekaloja. Onpa oppineitakin miehiä, jotka niitä uskovat.
Pihalta kuului hevosjalkain kapsetta, ja sisään astui nuori pormestarinpoika, Jönköpingin Alkibiades, herra Arvi Niilonpoika, vaakunallinen mies. Sadeviitan riisuttuaan, seisoi hän siinä punainen, kultaneuloksilla kirjailtu mekko yllään sekä muutenkin hienosti puettuna, hienommin kuin mitä isoiset muuten matkoillaan katsovat sopivaksi. Hän tervehti jäykänlaisesti Svante tohtoria ja istahti hänen pöytänsä ääreen. Korottaen ääntänsä, niin että Fabbekin sen kuuli, ilmotti hän olevansa matkalla herra Ture Jönsinpoika Roosin luokse, saatuaan häneltä kutsun vieraspitoihin, joita hän toimitti muutamille yläpapeille ja aatelisille Länsigöötanmaalla ja Smoolannissa. Olipa hänen isäänsäkin pitoihin pyydetty, mutta asianhaaroilta tämä ei päässyt tulemaan. Sitä tärkeämpi siis, että hän, Arvi, sinne saapuisi.
Fabbe, joka oli palannut paikalleen rahille oven suuhun, lausui nyt onnentoivotuksia sen johdosta että Arvi herra niin nuorella ijällä oli päässyt niin ylhäisten seurusteluun. Fabbe lisäsi arvelunsa, että Arvi herrasta kai piakkoin tulee valtakunnan neuvos. Eipä hän olisi ensimmäinen suvustaan, joka niin korkealle nousisi. Pietari Maununpoika, joka on Gudmund mestarin orpana, on saman kunnian asteelle kiivennyt.
Arvi herra kääntyi puhuttelemaan Fabbea ja sanoi: Hyvää päivää! Sinäkin matkalla. Sinua ajanee kiire, kun et kerjennyt odottaa että minä puhuttelisin sinua, vaan riensit ensin puhumaan minulle.
Fabbe lupasi toiste muistaa, kuinka komea herra Arvi on, eikä ennen aikojaan rientää puhumaan. Pitäisikö hänen myös odottaa sopivaa aikaa laulaakseen? Ja kun Arvi herra ei suvainnut vastata tähän kysymykseen, alkoi Fabbe lasketella jonkun tuntemattoman tekemää laulua, joka hiljan oli levinnyt kartanolaisten keskelle ja sieltä siirtynyt syvemmälle kansaan:
Jalo ruusu[1] on Turemme uskollisuus, johon paavi ja kirkko voi luottaa, ja Braski ja maamme ja myös kuninkuus, jolle Gösta nyt loistoa tuottaa. Ja ruusuista vaan ihaillen puhutaan. Pelinoppa se pöydällä pyörii; Ture tuultako pelkäisi linnassaan? Tuuli viirtä vaan heitellen hyörii.
Jalo ruusu on Turenime uskollisuus, sulo-ruusu on herramme Ture: Kristianille, Göstalle sen ihanuus oli tuttu, sen sai tuta Sture. Ja ruusuista vaan ihaillen puhutaan, niit' ei kose tuuli kun vyörii. Ture tuultako pelkäisi linnassaan? Tuuli viirtä vaan heitellen hyörii.