— Entäs yhteiskuntarakennus?
— Se on kansanvaltainen, vaikka yläkerran muodostaa oppi-ylimystö. Virkamiehet ovat kansan valittavat, mitkä vuodeksi, mitkä elinijäksi. Hallitsija valitaan elinijäksi. Hän sekä ylimmät virkamiehet, niinkuin myöskin papit, valitaan kuitenkin eri luokasta: oppineitten. Tähän säätyluokkaan on vapaa pääsy lahjakkaimmilla nuorukaisilla, syntyperästä huolimatta. Useimmat kansalaiset ovat maanviljelijöitä ja ovat sen ohessa tavallisesti myös oppineet jotain käsityötä. Työ on järjestelmän mukaan säänneltyä, ja virkamiesten on valvottava, että kukin suorittaa määräosansa ja saa nauttia leponsa. Työn tuote on yhteistä omaisuutta. On orjaluokkakin, joka toimittaa alhaisimmat tehtävät: se on harvalukuinen ja siihen otetaan väki pahantekijöistä. Lakeja on vähä ja ne ovat yleistajuisia.
— Sanokaa nyt Svante tohtori, mitä te tämmöisestä yhteiskuntalaitoksesta arvelette?
— Sillä näyttää mielestäni olevan se ansio, ettei sitä haittaa nykyisten yhteiskuntien pahimmat virheet. Näinhän siinä tunnustan paljon hyvää. Mutta minua haluttaisi tietää, tokkohan vapautta rakastava mies siinä viihtyisi ja voisi elää. En minä ainakaan tahtoisi olla virkamiehen ajettavana työhön ja levolle määrähetkinä, ja epäilen tokko ruotsalaiset miehet semmoiseen suostuisivat. Epäilen lisäksi, voisiko tuo yhteiskuntajärjestys säilyä muuttumatta. Ja muuttuessaan se ei pyrkisi paranemaan, vaan pahenemaan. Sillä ihmeellistä olisi, jos ei sen oppinut ylimystö saisi samaa halua kuin muutkin ylimystöt: anastaa itselleen kaiken vallan yhteiskunnassa, enentää entisiä etujansa yhä suuremmiksi ja jättää ne lastensa perittäviksi. Ennemmin tai myöhemmin nähdään tämmöisillä työnjohtajilla egyptiläisen työvoudin naama, ja kuta lujemmaksi virkamieslaitos varttuu ja kuta enemmän se yhteyteensä liittää väestön taitavimpia ja kunnianhimoisimpia jäseniä, sitä ankarampaan orjuuteen he tulevat painamaan työtätekeviä. Vaikeita yhteiskuntaongelmia minä en pysty selvittämään, ja pidän siis toistaiseksi parempana yhteiskuntakoneistoa, joka ei ole niin säntilleen rakennettu. Tämmöinen käyköön kyllä epätasaisesti ja tuhlatkoon voimia, mutta se antaa korvaukseksi persoonallista vapautta. Minä soisin että joka miehellä olisi oma kontunsa, jolla hän itsenäisenä eläisi omissa oloissaan, hoitaen talouttaan omaa mieltänsä myöten; soisin älyn viljelyksen siksi leviävän, että vapaat miehet ymmärtävät kuinka tärkeää monesti on rauhassa ja sodassa suunnitella toimet ja tuumat yhteisen tarkotuksen mukaan; soisin että joka miehellä olisi aseet suojellakseen itseään, sillä aseen suojatta oltaissa oikeutta aina poljetaan. Sanalla sanoen: minä tahdon yhä täydellisempää valtiolaitosta sillä pohjalla, jolle Ruotsin kuningas ja kansa nyt ovat alkaneet rakentaa.
Valtiolliselle alalle jouduttua ruvettiin nyt puhumaan valtiopäivistä ja valtiopäiväoikeudesta. Olihan hiljan pidetty tärkeitä valtiopäiviä Strängnäsissä ja Vadstenassa ja neuvoskunta oli ollut koossa Jönköpingissä. Esimunkki lausui mielipiteen, joka näyttänee kummalliselta: että jos joku osa kansaa oli valtiopäiviltä suljettava, pitäisi sen olla mahtavimman ja rikkaimman osan, koska rikkaus yksistäänkin tuottaa omistajalleen kohtuullista suuremman vaikutusvallan yhteiskunnassa, ja koska rikkaat ja mahtavat, ilmankin valtiopäiväoikeutta, saavat sanansa kuuluviin ja etunsa huomioon otetuiksi valtaistuimen edessä; mutta köyhimmillä ja enin rasitetuilta luokilta puuttuu voimaa suojella itseään, ell'eivät yhdistynein voimin nouse kapinaan, josta Jumala varjelkoon, ja edustusoikeutta vaille jätettyinä he yleensä eivät voi valittaa hätäänsä, ilmottaa tarpeitansa tai saada puutteitaan poistetuksi. Euroopan valtakunnissa yhteiskunta ei vielä likimainkaan seiso oikeuden, saatikka kristillisyyden perustuksella. Mutta, lisäsi esimunkki, emme ainoastaan ole oikeutetut, vaan vieläpä velvollisetkin säilyttämään toivon parempiin aikoihin, sillä Jumala on ne meille luvannut.
Veniant modo tempora justa,
Cum spem Deus impleat omnem.
[Kunhan vaan ajat tulevat, jolloin oikeus saapi vallan ja Jumala täyttää kaiken toivomme. — Hymnistä jonka on tehnyt Aurelius Prudentius.]
Svante tohtori lausui: Esiveljen mielipiteeseen yhdyn minä siinä, että epäkristillinen ja hyljättävä on yhteiskuntalaitos semmoinen, jossa köyhän ääni ei kuulu yhtä korkealle kansankäräjissä ja valtaistuimen edessä kuin rikkaankin. Tämä olisikin kaiketi selvä kaikille oikeinajatteleville ja kristillismielisille, ellei eräs omituinen este olisi tiellä. Köyhäthän ne tavallisesti ovat, joilla on vähin määrä oppia ja tietoa, vaikka, totta pannakseni, hirveä tietämättömyys tavataan aatelissakin Euroopan kaikissa maissa, niin että melkein tekee mieli kysyä, eiköhän tietämättömyys ylpeyden liitossa ole yhteiskunnalle turmiollisempi kuin tietämättömyys, johon yhtyy oman pienuuden tunto. Este, jota karkotan, on se eräältä Kreikan filosofilta [Platonilta] peritty oppi, jonka Thomas Morus myös jossain määrin on omaksunut, että viisaimmat hallitkoot ja kaikki yhteiset asiat päättäkööt. Tämä kuuluu hyvältä. Mutta viisainten tulisi, nähdäkseni, olla siksi viisaita että ymmärtävät, että mitä nuo vähemmän viisaat, vieläpä nekin yhteiskuntalaiset, jotka eivät millään viisaudella kerskaile, tuntevat, kärsivät ja tahtovat, että kaikki se on jotain hyvin tärkeää, josta viisaimmilla tarvitsee olla selvä tieto, etteivät joutuisi umpimähkään ottelemaan salaperäisen voiman kanssa. Ja vielä: kutka ovat nuo viisaimmat? Nekö jotka itsensä niiksi luulevat? Silloin saamme niitä hakea kaikkein pöyhkeimpäin ja tyhmänylpeimpäin ihmisten seasta. Tosi viisaissa on luullakseni joku määrä kainoutta, joka estää heitä lukeutumasta siihen laumaan, joka huutaa: meillä on tiedot, meidän tulee hallita. Tosiviisaat eivät koskaan näin tuo näytteille itseään. Sentähden on etsitty ja luultu löytäneensä ulkonainen viisauden tunnusmerkki. Viisaus pitäisi etupäässä löytymän tietorikkaitten hallussa. Ovathan nyt tosin runsaat tiedot ja viisaus eri asioita, mutta jälkimmäinen edellyttää halusti edellisiä. Siihen seikkaan perustuu se ajatus, että oppineitten ja sivistyneiden tulee hallita, heidän mieltään tulee hallitsevain kuulla ja noudattaa. Tässä unohdetaan se mitä kristinusko kutsuu perisynniksi, joka juureltaan on itsekkäisyyttä. Sitä ei saa suljetuksi kouluseinäin ulkopuolelle eikä valtameren taa, ja epäilenpä onko runsailla tiedoilla varustettu itsekkäisyys menettelevä kohtuullisemmin ja kristillisemmin alempia luokkia kohtaan kuin rautapukuisten ja kultakannuksisten herrain köyhätietoinen itsekkäisyys, ellei omat selvemmin älytyt edut vaadi tuota kohtuullisuutta. Olen erittäin Italiassa, jossa todella löytyy monitieteinen ja monipuolisesti sivistynyt kansanluokka, tämän saman keskellä tavannut niin häikäilemätöntä häjyyttä, semmoista riettautta ja kataluutta, että kysymys tiedollisuuden suhteesta siveellisyyteen on minulle käynyt probleemiksi, yhdeksi niitä joita ajatukseni yrittää selvittää, astellessani harppu kädessä teitä ja polkuja. Voidakseen jalosti elää, tarvitsee tuntea sisässään jotain, jota ei saa tahrata likaan. Muutama sivu Tuomas Kempiläisen kirjasta luettuna saattaa köyhimmässäkin herättää tämän tunteen eleille, yliopiston-oppi ei tee sitä yhtä varmasti. Kun tiedot astuvat sen tunteen palvelukseen, silloin älyn viljelys kasvattaa terveitä, yhteiskunnalle hyödyllisiä hedelmiä; muutoin siitä kai pikemmin kasvaa ja kypsyy Sodomanomenoita.
Ilmotettiin illallis-aterian olevan valmiina.
Sittenkun puheenjohtaja oli kiittänyt isäntää ja isäntä vieraita, päätettiin kokous vanhaan tapaan siten, että jäsenet seisaalta lauloivat latinaisen virrenvärssyn, joka ylistää Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä, toivottaa ijäistä autuutta kaikille vainajille ja rukoilee rauhaa Ruotsille. Jos Lauri olisi ollut läsnä, olisi hän keskeyttänyt laulun ja tuominnut tämän värssyn perkeleelliseksi sen toivotuksen johdosta, jolla siinä kuolleita muistetaan.