Mutta eipä aikaakaan, kun jo muita kapinamiehiä ilmaantui paikalle paljo, ja niiden tieltä sulut särkyi, esteet murtui. Gudmundin ja muiden seppien pajoista saatiin, moukareita porttia jyskyttämään. Se lentää särähti auki. Linnanpihalle ja vallille ja ylös linnantorniin syöksähti tulvanaan pari satakuntaa käsityöläisiä ja talonpoikia.
* * * * *
Jönköpingin tori täyteen ahdettuna ihmisiä. Lähinnä raatihuoneen portaita viisi kuusi haarniskoitua ratsumiestä, kypäreillään sulkatöyhdöt tai muita merkkejä. Ne ovat vapaasukuisia Länsigöötanmaalta, valtiohovimestarin Tuure Jönsinpojan ystäviä. Ja heidän seurassaan on nuori herra Arvi Niilonpoika, joka aamunkoitossa oli ratsain ajanut kaupunkiin niiden talonpoikain etupäässä, jotka olivat linnaa rynnäköimässä.
Raatihuoneen seinäparvelle astuu samoin haarniskoitu mies, läänitetty herra pormestari Niilo Arvinpoika, iso paperikääry kädessä. Tuota tuttua, iloista, ovelaa naamaa tervehdittiin suosiohuudoilla. Hän lausuu muutaman sanan ja lukee sitte selvällä äänellä. Mitä hän luki, sen voipi uudestaan lukea sen ajan historiasta. Se oli kirje, hänen oma kirjottamansa, mutta Smoolannin rahvaan nimessä. Tämä valitti niitä raskaita veroja, joita ehtimiseen oli täytynyt suorittaa kuninkaan voudeille sillä tekosyyllä että muka valtion velka oli maksettava; mutta velka jäi kun jäikin maksamatta. Edelleen valitti rahvas että väärää oppia oli maahan tuotu ja levitetty, pyhiä tapoja oli lakkautettu, luostareita autioksi heitetty, kirkkoja ryöstetty, piispoja ja esipappeja, joiden piti jumalanpalvelusta ylläpitää, maasta karkotettu. Annapa tätä menoa kestää, pian kansa nääntyy nälkään ja surkeuteen ja, mikä pahempi, joutuu pakanuuteen, kirouksen alle ja kadotukseen. Ja kun ei muu ole näyttänyt tehoovan, on yhteinen kansa Smoolannissa päättänyt tehdä samaa mitä Ruotsin kansa ennenkin on tehnyt: vastata väkivaltaan väkivallalla. Gösta kuningas on häijynilkeän Kristian kuninkaan vertainen ja kohdeltakoon häntä samoin tuin tuotakin. Ja kehottipa siis Smoolannin talonpoikaiskansa Jönköpingin oivia asukkaita, sekä Länsi- ja Itägöötanmaan aatelia ja rahvasta yhtymään sen puolelle samaa asiaa ajamaan. Epäilemättä ylämaidenkin kihlakunnat sen tekisivät, joten hyvällä toivolla voisi odottaa sortovaltiaan karkotusta. Luettuaan kirjotuksensa loppuun lisäsi pormestari, että kehotuskirjeet jo oli pantu menemään molempiin Göötanmaihin, joissa aateli ja talollisväestö jo oli valmiina kapinantekoon. Hän kiitti Jönköpingin hyvää porvaristoa siitä että se oli kuultaviinsa ottanut sorrettujen maanmiestensä valitushuudot ja sanoi varmaan uskovansa että päättäväisyys ja sopumieli toisi turvallisen ja joutuisan voiton.
* * * * *
Jönköpingissä kävikin kapinan-nosto helpommin kuin mitä Niilo Arvinpoika itsekään oli arvannut. Hän oli odottanut Laurilta ja hänen puolueeltaan vastarintaa sekä siltävaraa ryhtynyt toimiin sen kukistamiseksi. Mutta Lauri maisteri olikin seisonut torilla kuulijain joukossa ja näyttänyt sangen tyytyväiseltä. Ja kun pormestari päivemmällä pyysi päästä keskusteluun hänen kanssaan, lausui hän ei aikovansa nostaa sormeakaan Gösta kuninkaan hyväksi, joka hänenkin mielestään oli sortovaltias ihan yhtä paha kuin Kristian kuningas, ellei pahempi. Mutta hän, Lauri, ei myöskään tahtonut olla missään tekemisissä vasta alkaneen kapinan kanssa, koska hän ei aikonut vetää iestä yhdessä paavilaisten kanssa eikä istua niillä lavitsoilla, joilla pilkkaajat istuvat.
Tämän lausui Lauri vilpittömässä mielessä, niinkuin hän muutenkin harvoin povitaskuun piilotti todellista mieltänsä. Hän tiesi tunnossaan että hän tahtoessaan kykeni pontevasti esiintymään, sillä hänellä oli kaunopuheisuus sitä laatua, joka on omansa suureen joukkoon tepsimään, ja kova ääni, joka saattoi puheen samalla tuhansien kuultaviin, eikä hän voinut olla mielihyvällä näkemättä sitä ihailevaa ihmetystä, jonka pitkä roteva vartalonsa, varma ryhtinsä ja tavaton ruumiinvoimansa oli hänelle suurelta joukolta tuottanut. Mutta Gösta kuningas ja tämän hallitustoimet alkoivat päivä päivältä häntä yhä enemmin suututtaa. Laurin silmissä kuningas oli salainen jumalankieltäjä ja materialisti, joka ryösti pyhältä kirkolta sen tavarat ja oikeastaan tähän tarkotukseen käytti uskonpuhdistuksen liikettä.
Lauri Gudmundinpoika oli vuosien kuluessa suunnitellut itselleen valmiiksi valtiollisen ja kirkollisen rakennelman, joka, vaikka hänen mielestään lutherilainen, ainakin perusteeltaan, oli kokonaan uskonpuhdistuksen johtajain aatteista eriävä. Tuota hän ei tehnyt ainoastaan tyydyttääkseen mieltänsä, vaan hänen aikeensa oli todella panna se toimeen. Minkä kerran oikeana pitää, onhan se pelkäämättä ja omaa tai muiden mukavuutta katsomatta toteen pantava, ja jos nyt siksi kävisi, että paavin ystävät ja Gösta kuninkaan puoluelaiset keskenään sotisivat ja toisiaan raatelisivat, pitäisihän erään kolmannen miehen sitä helpommin voida tuumansa toteuttaa. Lauri ei suinkaan tahtonut, että kirkko mitään menettäisi aineellisesta voimastaan. Päinvastoin tahtoi hän että sen hallussa olisi kultaa ja tavaraa enemmän kuin kaikilla kuninkailla, aatelismiehillä ja kaupungeilla yhteensä. Sellaiseksi kuin Gregoriukset ja Innocentiukset olivat käsittäneet roomalais-katolista kirkkoa, valta-asemaan nähden, sellaista kirkkoa hänkin tahtoi, vaikka enemmän kansanvaltaiseen suuntaan kallistuvaa. Kirkko oli Laurin mielestä itse pyhä kristikunta, jäsenneltynä kansaksi ja papistoksi: papiston tehtävänä olisi asiain hoito ja kansan opetus, kansan tulisi noudattaa papiston johtoa, mutta valveillaan ja tarkistellen, voidakseen — sillä siihen sillä pitäisi oleman oikeus — moittia paimenten elämää ja osottaa julki kelvottomat. Yleisen kirkon pitäisi oleman eri kansankirkoista yhdistynyt ruumis ja jokaisella kansankirkolla pitäisi hallitsijanaan oleman, ei kuningas tai ruhtinas, vaan ylimmäinen pappi, jonka palvelijana kuninkaan tulisi olla kaikissa uskonnollisissa ja siveydellisissä asioissa, ja koska nämä usein likeltä liittyvät valtiollisiin asioihin, jopa usein niin läheltä, että ovat niistä erottamattomat, niin älköön kuningas, mitä valtio-oloihinkaan tulee, mitään päätöstä toimeen panko, neuvoston ja valtiosäätyjen sitä ennen siihen suostumatta; ja neuvostoon kuulukoon papiston paraimmat, säätyjen kokouksiin lähettäköön kristillinen kansa edustajiansa. Opin tulisi olla lutherilaisella pohjalla pienimpiin eriseikkoihin asti mitä tarkimmin kaavailtu ja säännöstelty dogmatiikka, ankara uskonopinohjelma, josta jokainen poikkeus olisi samalla rangaistava harhaoppina ja isänmaan petoksena. Gösta kuningas mahtoi jättää kirkon omaisuuden rauhaan ja sen sijaan kruunun haltuun korjata aateliston maatilukset. Aateli oli menettänyt olemisensa oikeuden. Tämä oikeus perustui ratsupalvelukseen, mutta tämän suorittamisessa oli sekä herra Tuure Jönsinpoika Roos että aatelisto yleensä velvollisuutensa rikkonut. Jos ratsuväkeä tarvitaan, ei olisi ensinkään vaikea saada jalkeille semmoista, jopa kurinollistakin, joka saaden palkkansa kruunulta aina olisi valmiina kruunua palvelemaan. Mutta Ruotsin sotavoima on aina ollut talonpoikain tarmossa ja käsissä, ja jos talonpoikainen jalkaväki joskus väistyy hevosten ja peitsien edestä, todistaa se vain jalkaväeltä vielä puuttuvan tarpeellista hajautumista. Miksei Ruotsin talonpoikaisjoukot kelpaisi siinä kuin sveitsiläisetkin, jotka kaasivat Euroopan uljaimmat ritariparvikunnat?
Semmoisia tuumia Lauri maisteri itsekseen hauteli, ja hän toivoi päivän tuloa jolloin ne julistettaisiin kaikelle kansalle sillä hengenvoimalla, jota hän oli näyttänyt oppi-istuimilla ja saarnastuoleissa, ja sillä ruumiinvoimalla, jolla hänen kaltaisensa koura sotanuijaa heiluttaa. Lauria miellytti jollain myötätunnon viehäkkeellä se mellastusraivo, jonka valtoihin hänen ystävänsä Drysius toisinaan joutui. Haluttipa häntäkin huimia ympärilleen ja murskata eteensä sattuvia esteitä, eipä sentään pöytiä ja lavitsoita, olutsarkkoja ja akkunoita, vaan muita, hänen arvonsa mukaisempia esineitä. Hän iloitsi ajatellessaan, että hän jonakin päivänä, puettuna vankimpiin varusteihin, mitä vanhoissa Gudmundinpojan pajoissa oli taottu, karkaisi paavilaisten tai kustavilaisten vihollisjoukkojen kimppuun, perässään talonpoikia, joiden parvivaajat kahden sylen pituisilla keihäillään, jommoisia hän oli Sveitsissä nähnyt, kaataisivat kaikki allensa.
Hänen ei tarvinnut käydä jouten tuota päivää odotellessaan. Hänellä oli kädet täynnä tehtäviä. Enimmin kuitenkin häntä huolestutti ja ajattelutti Gudmund mestarin käännytys. Hän oli kovin pahoillaan ukon itsepäisyydestä. Häntä vaivasi se ajatus, että hän, joka tahtoi käännyttää koko maailman, ei vielä ollut saanut omaa isäänsä kääntymykseen. Pitäisihän ensin lakaista oman kynnyksensä alusta puhtaaksi, ennenkuin lähtee muiden laattioita luutimaan. Hän kirjotteli nyt paraikaa erästä uskontunnustusta, Confessio Innecopensis, jossa oli viisikymmentä eri pykälää, ja hän oli vahvasti päättänyt, ottakoon jos kuinka kovalle, pakottaa Gudmund mestarin koulunsa penkille istumaan, siellä kuulemaan, perästä hokemaan, kertomaan ja tunnustamaan näitä. Läksyjen luku oli alettava heti mestarin palattua Veksjöstä, ja Lauri sanoi sen takaavansa, ettei isä ja sisar saisi siellä monta aikaa viipyä, eikä mitään tuhrustuksia saataisi sinne tuomiokirkkoon hommata.