Tämä päätös ei vaatinut pitkälti aikaa kypsyäksensä teoksi! Drake ei enää mitannut aikaa tiimalasilla; tieto siitä, että hänen kohtalonsa pian tulisi ratkaistuksi, hänen toivomuksensa, hänen levottomuutensa ja kärsimättömyytensä saattoivat ajan väliin rientämään kotkan siivin, väliin kilpikonnan tavalla raskaasti kömpimään. Eräänä aamuna tuli hän Agneksen huoneeseen, lukitsi oven ja käänsi peittelemättä puheen heti siihen asiaan, jota hän aikoi esittää.
— Agnes, sanoi hän ja istui vastapäätä häntä, — sinä et ole onnellinen liitossasi minun kanssani. Minä tiedän sen enkä voi puhdistaa itseäni niistä soimauksista, joita on täytynyt tuhansin kerroin sydämestäsi kohota minua vastaan. Erilläänpysyväisyyteni, kylmyyteni ja katkeruuteni ovat saattaneet sinulle suuria kärsimyksiä. Usko minua, minä tiedän sen syyn suuruuden, jonka kohtalo suhteessani sinuun on sälyttänyt päälleni…
— Oi, Kustaa! lausui Agnes vesissä silmin … sillä hänen koski kovasti sydämeen tämä Draken odottamaton itsensä syytös. — Kustaa! Olkoon jo kylliksi; sinä kadut … ja mitä on ollut, se on unhotettu!
— Ei, malta, keskeytti hänet Drake, joka ei ollut arvannut, että hänen sanojansa voitaisiin käsittää väärin, — anna minun puhua puhuttavani!
— Ei, ei, lausui Agnes, — nyt on minun vuoroni kääntyä pyynnöllä sinun puoleesi. Kustaa, anna anteeksi, anna anteeksi, etten ole voinut olla sinulle se, mikä olen tahtonut! Anna anteeksi, etten ole voinut säilyttää rakkautesi! Minä tiedän, että naisen paras avu on kärsivällisyys, ettei hänen mielensä saa masentua ensi tuulenpuuskasta, että hänen tulee vuodattaa auringonpaistetta miehen sieluun, kun vastukset elämäntaistelussa synkistävät hänen mielensä. Mutta oi! sydämeni on ollut heikko, raskasmielisyyteni on tehnyt sinut alakuloiseksi, — minä olen ollut sinulle taakaksi, — oi, anna minulle anteeksi se!
Agnes tarttui Draken käteen ja painoi sen otsallensa, mutta kun tämä äkkiä tempasi kätensä pois, katsahti hän hämmästyneenä ylös ja peljästyi miehensä katsetta.
— Malta, sanoi Drake, — minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, mutta paljon, josta itseäni soimata. Mutta luuletkohan, että minä vasta tänään olen koetellut itseäni ja tullut sen huomaamaan? Ei! Monet vuodet päästään, tuhansina unettomina öinä olen itseäni syyttänyt, niinkuin nytkin syytän. Agnes, me olemme molemmat onnettomia, niin onnettomia, että joka minuutti kalvaa päivän pituisena elämämme lankoja. Meidän täytyy erota, Agnes; se on välttämätön: sinulle, koska minä en ikinä voi tulla sinulle muuksi, kuin mikä olen: sinun kiusanhenkesi, ja minulle, koska omantuntoni voi tyynnyttää lepoon ainoastaan se toivo, että sinä erillään minusta tulet onnelliseksi ja vapaudut kärsimyksistä, joita en siedä nähdä.
Drake vaikeni ja silmäili puolisoonsa, johonka tuo niin äkillisesti herännyt ja niin julmasti pettynyt väärä toive oli vaikuttanut miltei rampauttavasti. Mutta kun hän vihdoin kohotti päänsä ja kiinnitti silmänsä Drakeen, nousi tämä istualtaan ja alkoi kävellä edestakasin lattialla.
Hiljaisuutta kesti muutama silmänräpäys.
— Hyvä on, lausui vihdoin Agnes raukealla, vaan päättäväisellä äänellä, — voimmehan sitten erota … koska onnesi vaatii sitä … mutta millä tavalla?