Kapteeni Lilje aukaisi julmistuneena oven huutaaksensa isäntää, kenties myös jouduttaakseen muukalaisen poistumista vähemmän hellätuntoisella tavalla.
Mutta kun ovi avautui ja vieraat näkivät aseellisen merimiesjoukon, niin he kalpenivat, ja toinen luki toisensa silmistä sen, mitä itsekin epäili: meidät on petetty.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi tuokion vaitiolon jälkeen kapteeni Lilje.
— Ei mitään … ei niin mitään, vastasi Sigurd, — jos te vain, hyvät herrat, tyynesti jatkatte hupaisaa ajanviettoanne.
— Mutta muussa tapauksessa? virkkoi nuori upseeri laskien kätensä miekan kahvalle.
— Muuten saatte tehdä mitä haluatte, ette vain poistua tästä huoneesta, ennenkuin vartija Brunke-vuorella ilmoittaa aamun tulon… Ei, ei, hyvät herrat, jättäkää miekat koreasti tuppeen! Te olette alakynnessä … huone on piiritetty, portaat täynnä minun väkeäni … ja jos epäilette, etteivät mieheni ensi viittauksestani käytä pistimiään, niin tarkastelkaa heitä vielä kerran…
Sigurd vetäytyi oven luo ja aukaisi sen selkoselälleen.
— Meidät on petetty! mutisivat vieraat toinen toiselleen.
— Kenen käskystä tämä on tapahtunut? alkoi eräs upseereista kysyä, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa, huusi toinen:
— Tässä piilee kavallus. Me murtaudumme läpi!