Herra Pentti kääriytyi kauhtanaansa, painoi hatun kähäräperuukilleen, kahmaisi ison kultanuppisen keppinsä, kumarsi oikealle ja vasemmalle ja lähti.
* * * * *
Muutamista sanoista, jotka Ahasverus-kellarissa lipsahtivat erään vieraan suusta, on lukija saanut tietää, että noituudesta syytetyt naiset sen päivän jälkeisenä aamuna, jonka tapauksia nyt kuvataan, oli hovioikeuden tuomion nojalla vietävä kihlakunnan teloituspaikalle mestattaviksi ja roviolla poltettaviksi.
Eerikin Hovioikeudelle antama kertomus niistä huomioista, joita hän oli noitatutkinnoissa tehnyt, kuin myös Inkerin ja Ellin entisestä elämästä ja käytöksestä vankilassa, oli jäänyt tuloksia vaille. Inkerin ja Ellin ilmoitus, että heidät kiduttamalla oli pakotettu tunnustamaan itsensä syypäiksi, oli jätetty huomioon ottamatta. Samoin kuin muutkin taikauskon uhrit tuomittiin äiti ja tytär menettämään henkensä ja heidät oli määrä viedä seuraavana aamuna mestauspaikalle kuolemanrangaistusta kärsimään.
Kello on lähes kahdeksan korvilla iltasella. Eerikki oleilee asunnossaan. Hän on tehnyt kaiken voitavansa pelastaakseen onnettomat. Hän oli pyytänyt ja päässyt kreivien Pietari Brahen ja Maunu de la Gardien puheille, hän oli käynyt useimpien Hovioikeuden jäsenten luona — kaikki turhaan. Kaikki olivat sanoneet, etteivät he voi estää oikeuden menoa, ja monet ennakkoluuloisimmista herroista olivat kummeksineet sitä, että pappismies oli halukas vaikuttamaan pahantekijöiden hyväksi, joiden syyllisyys oli yhtä ilmeinen kuin se oli jumalaton ja kauhea.
Aika, jolloin Eerikin on mentävä vankien luo, on käsissä. Hän on päättänyt viettää yhdessä heidän kanssaan heidän viimeisen yönsä pitkät, tukalat hetket, seurata heitä mestauspaikalle ja olla heidän läheisyydessään heidän mennessään kuolemaan. Ääretön tuska täyttää hänen sielunsa: hän on kehoittanut heitä tunnustamaan itsensä syyllisiksi ja siten ollut syöksemässä heitä turmioon, josta hän nyt itseänsä soimaa. Totta on, että heidät muussa tapauksessa kiduttamalla olisi pakotettu tekemään sama tunnustus, mutta siitä ei ole Eerikille minkäänlaista lohtua: hän ei edes ajattele sitä. Niin kauan kuin vielä saattoi jotakin toivoa oikeuden tutkivalta silmältä tahi ihmisten sääliväisyydeltä, oli hän, tyynesti luottaen Kaitselmukseen, odottanut puuhiensa hedelmiä. Nyt, kun kaikki toivo oli sammunut, hänen sielunsa horjui niinkuin ruoko myrskyssä, ja yltyvä hätä uhkasi muuttua epätoivoksi, kunnes vasta kiivaan taistelun jälkeen ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten myllertävä vuo keskittyi yhdeksi ainoaksi valtavaksi avunhuudoksi Jumalan luo.
Hän tunsi vielä itsessänsä tuon kiihtyneen, suloisesti järkyttävän mielialan vaikutusta, jota Jumalan tahtoon rajattomalla nöyryydellä alistunut sielu tuntee — kun hänen silmänsä sattuivat paperiin, joka oli hänen pöydällään samana iltana tulleiden kuulutusten joukossa, mitkä hänen seuraavana sunnuntaina piti lukea seurakunnalleen julki. Hän otti paperin, tietämättä miksi, ja luki sen kiireesti.
Sen sisällys vaikutti häneen kuin sähkötärähdys. Se oli Vanloon laatima kuulutus. Hän luki nimet Inkeri ja Elli … olosuhteet, joissa kuulutettujen henkilöiden ilmoitettiin eläneen, näyttivät soveltuvan niihin tietoihin, jotka nuo kaksi naista itse olivat entisistä elämänvaiheistaan antaneet.
Siinä oli kylliksi. Eerikki tunsi rukouksensa tulleen kuulluksi, hän näki tässä Jumalan sormen johdatuksen. Se vaikutti häneen kuin ihme. Toinnuttuaan ensimmäisestä valtavasta hämmästyksestään hän kokosi ajatuksensa ja riensi täyttämään pelastustyötä, jonka onnistumista hän ei enää epäillytkään.
Hänen tiensä kävi niitä katuja pitkin, missä kansanmeteli riehuili. Hän tunkeutui vastaan tulevien joukkojen, rähisevien ja tappelevien laumojen läpi, ihmettelemättä edes syytä tähän hurjaan hälyyn, ja riensi linnan ohi Norrbron poikki Vanloon taloon Norrmalmintorin varrelle.