Hän pyysi ensimmäistä kohtaamaansa palvelijaa saattamaan hänet mynher
Vanloon luo.
Palvelija vastasi, että hänen herransa äsken oli lähtenyt ajelulle, hän ei tiennyt oikeastaan minne, mutta jos asia oli tärkeä ja pastori suvaitsi kirjallisesti esittää sen, niin mynher Vanloo saisi kirjeen viipymättä.
Eerikin täytyi mukautua asianhaaroihin. Hän pääsi huoneeseen, sai kirjoitusneuvot, kirjoitti kiireesti ja sulki sinetillä kirjelipun, jossa hän ilmoitti Vanloolle, että hänen kuuluttamansa henkilöt oli löydetty, että he istuivat linnanvankilassa aiheettomasti syytettyinä noituudesta, että ensi yö oli onnettomien viimeinen, jollei pikainen pelastus ennättäisi, koska heidät oli määrä seuraavana aamuna viedä teloituspaikalle kuolemanrangaistustaan kärsimään.
Niihin sanoihin päättyi kirje, jonka nopeat kynänkäänteet todistivat sitä kiirettä ja mielenliikutusta, minkä vallitessa se oli kyhätty.
— Tämän kirjeen pikaisesta perilletulosta riippuu kahden herrallenne kalliin ihmishengen pelastus, sanoi Eerikki palvelijalle; — onko minun tarvis sanoa muuta?
— Olkaa huoleti, vastasi palvelija, — mynher Vanloo saa sen puolen tunnin kuluttua käsiinsä.
Eerikki riensi nyt takaisin linnaan. Hän aikoi ensin tarkemmin pohtimatta antaa Inkerille ja Ellille tiedon tuosta kuin ihmeen kautta auenneesta pelastumisen mahdollisuudesta. Hänellä oli, kuten tiedämme, vapaa pääsy linnan vankilaan. Mutta vasta nyt, hänen lähetessään linnaa, alkoi pelko saada valtaa hänen sielussaan. Että Inkeri ja Elli olivat juuri ne, joita Vanloo kuulutuksellaan haki, sitä hän ei epäillyt, eikä myöskään, että tämä mahtava mies kaikin tavoin koettaisi vaikuttaa näiden ihmisten kohtaloon, koska hän oli ryhtynyt sellaisiin toimiin heidän löytämisekseen: mutta riittikö Vanloon mahti viime hetkessä pysähdyttämään lain miekan? Eikö ollut luultavaa, että Vanloo, aikansa ennakkoluuloihin kallistuvana, jättäisi poloiset heidän oman onnensa nojaan saatuaan tiedon niistä kauheista rikoksista, joista heidät oli tuomittu? Eerikki ei tiennyt mitä laatua Vanloon myötätuntoisuus näitä naisparkoja kohtaan oli: kenties moinen havainto sen hyvinkin riittäisi tukahduttamaan. Olisi niinmuodoin epäviisasta, olisi julmaa jonkin hataran pelastumismahdollisuuden nojalla virittää uutta maallista toivoa sydämiin, jotka kovan taistelun jälkeen olivat alistuneet Jumalan tutkimattomiin päätöksiin ja vihkiytyneet kuolemaan.
Näissä mietteissään Eerikki lähenemistään läheni linnaa. Hänen kulkunsa, äsken ilon keventämä, oli nyt hiljaista, hänen rintaansa, jota äsken paisutti onnellinen toivo, pusertivat tuskalliset epäilykset.
Hän oli kulkenut Norrbron yli, ja kuninkaallista palatsia ympäröivä muuri kohosi nyt hänen edessään miltei läpinäkymättömän sumun keskellä.
Mutta samassa salpasi häneltä tien kansanjoukko, joka tiheästi yhteen sulloutuneena seisoi parinkymmenen askelen päässä pohjoisesta porttiholvista. Sumu ja pimeys oli niin synkkä ja joukko niin hiljainen, että Eerikki ei huomannut sitä, ennenkuin hän näki ympärillään hurjia parrakkaita, keihäillä, sapeleilla ja pistoleilla varustettuja miehiä, joiden mykkä äänettömyys herätti hänessä yhtä suurta kummastusta kuin heidän ulkomuotonsakin. Sumusta astui esiin uusia haamuja, jotka näyttivät nousevan ikäänkuin linnankaivannosta, missä airojen hiljaisesta, mutta tiheästä loiskunnasta päättäen oli veneitä liikkeellä.