— Mitä te katselette? kysyi eräs pitkäkasvuinen, samettitakkinen nuori mies, joka ei ollut kukaan muu, kuin toinen luutnantti Scyllasta; — menkää te menojanne, hurskas pappismies! Mutta jos uteliaisuuden vuoksi haluatte tietää, keitä olemme, niin tietäkää, että olemme mynher Vanloon prikin Algernon Sidneyn miehistöä ja että väijymme täällä eräitä laivastamme paenneita konnia, joiden pitäisi luulomme mukaan kulkea tämän kautta.
— Kaiketi siis myös tiedätte, missä isäntänne, mynher Vanloo, parast'aikaa oleilee, kysyi Eerikki.
— En, vastasi samettitakkinen mies, — enpä tosiaankaan voi sanoa, missä mynher suvaitsee oleskella.
Eerikki sanoi hyvästi, jatkoi kulkuaan ja meni sisään himmeästi valaistusta portista, missä vahtisotamies puheli erään vanginvartijan kanssa huomispäivän suuresta juhlatilaisuudesta, noitien poltosta.
Kun hän sitten, vahtimiehen seuratessa avainkimppuineen, astui vankilan eteiskäytävään, tunsi hän tuskallisen pelon pääsevän hänessä entistä suurempaan valtaan: hän painoi käden kovasti rintaansa vastaan vahtimiehen kiertäessä avainta lukossa ja aukaistessa natisevan oven.
Eerikki astui sisään.
Lamppu loi himmeätä valoaan noiden kahden naisen surulliseen asuntoon. Inkeri makasi kurjalla vuoteellaan; hän oli hetken uinahtanut, ja Elli istui hänen päänaluksensa vieressä nojaten otsaansa samaan tyynyyn, jolla äidinkin pää lepäsi.
Oven rasahtaessa Inkeri heräsi.
Vieno ilo välähti naisten kalpeille kasvoille, kun he näkivät ystävänsä ja sielunpaimenensa. Elli suuteli hänen kättään, ja Inkeri tarttui toiseen käteen ja lausui:
— Oi, te viivytte nyt seurassamme niin kauan kuin meille aikaa on suotu … minä olen nukkunut niin hyvin … viimeisen kerran … ja näin unessa poikani. Se oli herttainen uni, ja minä toivon, että Jumala antaa sen pian toteutua taivaassa. Elli, sinullahan on muistoesine herra Aadolfille … muistutan sinua siitä, ennenkuin ajatuksemme kaikkoavat maallisista, katoavista kappaleista … pastori vie sen ynnä viimeisen hartaan tervehdyksemme tuolle hyvälle herralle.