Elli otti taskustaan pienen muistoesineen, hänen hiuksistaan taidokkaasti palmikoidun kukkasen.
— Antakaa tämä hänelle, sanoi tyttönen hiljaa, — ja sanokaa, että minä suuresti häntä rakastin…
Ellin silmiin herahti kyynel hänen näitä sanoja lausuessaan.
— Antakaa anteeksi, Inkeri ja Elli, sanoi nyt Eerikki, ja syvä huokaus kohosi hänen rinnastaan, — minun täytyy vähän aikaa koetella kärsivällisyyttänne puhuakseni asioista, joiden tällä hetkellä oikeastaan tulisi olla vieraat teidän ajatuksillenne… Inkeri, oletteko kuullut nimen Vanloo?
— Vanloo? toisti Inkeri tapaillen muististaan.
— Äiti, sanoi Elli, — Vanloo, sehän on sen muukalaisen nimi, joka asui metsässä siinä talossa, jota sanottiin metsästysmajaksi.
— Niin se taisi olla, tai jotenkin sinnepäin. Minä näin hänen joskus, useimmiten hämärissä, ratsastavan mökkini ohi.
— Ettekö koskaan nähnyt häntä niin läheltä, että olisitte voinut tarkastaa hänen kasvojaan? kysyi Eerikki.
— En.
— Mutta minä kerran näin, virkkoi Elli; — hän näytti niin lempeältä ja kauniilta.