— Muistatko ennen nähneesi samat kasvot? kysyi Eerikki edelleen.
— En, vastasi Elli pudistaen päätään.
— Inkeri, lausui Eerikki, — tuo Vanloo, joka on ylhäinen ja mahtava mies, on lähettänyt kirjoituksen luettavaksi julki kaikissa maan kirkoissa, jossa hän kuuluttaa kaksi teidännimistänne henkilöä etsittäväksi; näitä, joista toinen äiti, toinen tytär, hän kehoittaa saapumaan luokseen, kuulemaan tärkeitä ja iloisia sanomia…
Inkeri kävi tarkkaavaiseksi: hänen silmänsä seurasivat herkeämättä
Eerikin huulia. Tämä jatkoi:
— Kirjoitus, jonka mainitsin, tuotiin minulle tänä iltana. Se on minulla mukanani, ja minä pyydän, että niin tarkkaan kuin mahdollista kuuntelisitte joka ainoata sanaa, kun minä nyt sen luen.
Samassa kuului ulkoa kimakka, huikea vihellys, niinkuin merkinantopillin ääni. Se kuului linnankaivannosta päin, aivan läheltä Inkerin ja Ellin vankilan ikkuna-aukkoa.
— Minä kuuntelen tarkkaavaisesti … mutta lukekaa pian! lausui Inkeri, ja hänen äänensä ilmaisi sydämen levottomasta aavistuksesta herännyttä mielenkiintoa.
Sama aavistus heräsi Ellissäkin, mutta paljon selvempänä. Hän muisti illan, jolloin hänen äitinsä kummallisessa puolihorrostilassaan oli luullut pojakseen Aarnoksi tuota vierasta, joka silloin kuutamossa ratsasti heidän yksinäisen mökkinsä ohi. Ratsastaja oli ihan varmaan metsästysmajan omistaja Vanloo, ja samainen Vanloo kuulutti nyt etsittäväksi kahta henkilöä, jotka olivat äiti ja tytär, nimeltään Inkeri ja Elli. Salaman nopeudella kutoutuivat nämä ajatukset toisiinsa Ellin sielussa…
Eerikki alkoi lukea kuulutusta, mutta ei ehtinyt pitkällekään, kun
Inkeri äkkiä kavahti pystyyn ja lausui:
— Kukahan tuon on mahtanut kirjoittaa? Kuka tuntee niin tarkoin entiset elämänvaiheeni? Kuka on tuo Vanloo? Vastatkaa!