— Vanloo on ulkomaalainen … Hollannin lähettiläs…
— Ulkomaalainen? Se on mahdotonta … tai onko hän… Sama se, minä tahdon puhutella häntä, tahdon nähdä hänet. Ei kukaan muu kuin poikani ole voinut hänelle näitä tietoja antaa … ja tahtoohan hän saattaa iloisen sanoman tiedokseni, sanoittehan niin?
Inkeri puhui kuumeisella kiihkolla.
— Sanoin, vastasi Eerikki, — niin hän kirjoittaa.
— Siinä tapauksessa poikani elää… Oi, Jumala, Jumala… Viekää minut hänen luokseen, minä tahdon nähdä hänet.
Inkeri ei muistanut, missä oli. Hän ei muistanut, että vankilan muurit piirittivät häntä ja että kun ovi pian avattaisiin, hänen tiensä vei kuolemaan ja rovion liekkeihin.
— Mikä on muukalaisen ristimänimi? kysyi Elli yhtä innokkaasti, — tiedättekö sen?
— Olen kuullut hänen ristimänimensä ja … on se tässä kuulutuksessakin, vastasi Eerikki, silmäten paperiin, — mynher Vanloon ristimänimi on Aarno. Antaako se asiaan jonkinlaista selvyyttä?
Inkeri ja Elli vastasivat riemuhuudolla ja syöksähtivät toistensa syliin.
Eerikki katseli kohtausta sanomattomalla hämmästyksellä, ja aavistus tämän äkillisen molemminpuolisen tunteenpurkauksen syystä täytti hänen sielunsa.