— Hyvä on, lisäsi Drake itsekseen, — minulla on nyt yksi syy, jonka hän hyväksyy, kun karkaan niiden hollantilaisten rihkamalaivojen kimppuun, jotka kohtaavat minua teilläni. Kun vain syitä vähän kaunistelee, niin tämä nuori mies pitää minua ja itseänsä ihmisyyden pelastajina, sillä välin kuin me ryöstelemme kauppamiesten rahat aito merirosvojen tavalla.
— Minua miekkoista, lausui Aadolf, — te olette se mies, jota hain, se ystävä, jonka henki on sopusoinnussa minun henkeni kanssa. Drake, minulla on pyyntö, joka kauan on pyörinyt huulillani ja jonka tiedän teidän nyt täyttävän.
— Puhukaa!
— Me emme saa poistua maasta antamattamme julmalle uskonkiihkolle veristä muistomarjaa. Me emme saa lähteä pelastamatta niitä onnettomia, jotka taikausko tahtoo heittää rovion liekkeihin.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Drake ällistyneenä. — Onko puhe noita-akoista, vai olenko ymmärtänyt teitä väärin?
— Niin, noidista…
— Se on myöhäistä. Minä tiedän, että heidät oli aikomus polttaa tänä aamuna.
— Katsokaa itään! Päivän kultapyörä koskettaa vielä alareunallaan meren pintaa … ja tuolla lännessä, metsäisen saaren takana, on ranta ja teloituspaikka.
— Luultavaa on, että meitä ajetaan takaa … me tarvitsemme joka hetken päästäksemme aavalle merelle.
— Purjeet riippuvat höllinä, tuuli on tyyntynyt, ja pian ei ainoakaan tuulenhengähdys enää värähdytä veden pintaa. Takaa-ajajamme ovat niinkuin mekin riippuvaisia tuulesta. Drake, jatkoi Aadolf, — niiden onnettomien joukossa on kaksi…