— Minä tiedän, virkahti Drake…
— Hyvä on; kun väkenne viime yönä mursi vankilani oven, riensin heidän vankityrmäänsä, näin sen tyhjänä, ja olen siitä asti koettanut pysytellä siinä toivossa, että heidän onnistui pelastua. Mutta he ovat heikkoja, avuttomia naisia, ja minä pelkään… Sanalla sanoen: teidän on täytettävä pyyntöni, tai minä vaadin, että minut yksin viedään maihin…
— Ystäväni, minä en ollenkaan vitkastele suostumasta pyyntöönne, jos vain jokin keino löytyy sen pelastuksen toimeenpanemiseksi, jota te tarkoitatte. Olen vain itsekseni aprikoinut, miten sen tulee tapahtua. Vartijapiirinä on kaiketikin sotaväkeä ja mestauspaikka täynnä uteliasta, yltiöpäistä kansaa. Jos tyventä jatkuu koko päivä, niin on muuten aikomukseni laskea ankkuri neljännespenikulman päähän tästä, sen rannikon läheisyyteen, joka vanhastaan on ollut isieni hallussa. Tahdon sanoa heidän haamuilleen ja perintötilalleni viimeiset jäähyväiset.
— Haa, lausui Aadolf Scyllan sivuutettua luodot, joiden taakse rannikko häipyi näkymättömiin; eräältä kukkulalta, joka kauempana sisämaassa kohosi muita korkeampana, kieriskeli savupatsaita kirkasta taivasta kohden. — Pian! Näettekö?
— Noitaroviot on jo sytytetty, sanoi Drake. — Me tulemme liian myöhään. Mutta kuitenkin…
Hän käski miehistön varustautua aseisiin ja laskea veneet vesille. Siinä hetkessä astui hänen muistissaan elävänä esiin sen ihanan, kalvakan neitosen kuva, jonka hän kerran näki matkallaan Pentti Skytten metsästysmajaan, käydessään Inkerin tuvassa. Hän tiesi tuon tytön ja hänen äitinsä olevan onnettomien joukossa, ja vaikka hän omassa mielessänsä kirosi koko yrityksen, johon hän oli suostunut vain saadakseen Skytten sidotuksi itseensä, päätti hän kuitenkin pelastaa nuo kaksi naista, jollei saapuisi liian myöhään ja jos se saattoi käydä päinsä liian suuretta vaaratta.
Veneet laskettiin vesille. Drake ja toinen luutnantti lähtivät mukaan. Ruys ja osa miehistöä jäivät Scyllaan, joka pantiin metsäisen saaren taakse sillä tavalla, että kanuunat voisivat suojella miehistöä, jos tätä koetettaisiin ahdistella, kun sen jälleen piti astua veneisiin.
Miehet olivat varustetut vain sellaisilla aseilla, jotka he saattoivat kätkeä vaatteisiinsa: puukoilla ja pistoleilla. Drakella ja Skyttellä oli kuten toisillakin yllään viitat ja öljylakit: jälkimmäistä olikin laihtuneine kasvoineen ja vankilan ilmassa kalvenneine ihoineen melkein mahdoton tuntea.
Kokonaisuudessaan tämä joukkue näytti rauhalliselta laivamiehistöltä, joka autodafeeta nähdäkseen oli tullut maihin. Senvuoksi ei herättänyt mitään huomiota, kun parvi rantakallioiden yli kuljettuaan kohosi rinnettä ylös hietaharjulle, jolla mestauspaikka sijaitsi.
Suunnaton ihmisjoukko oli kerääntynyt paikalle. Drake ja Skytte tunkeutuivat, miehistö kintereillään, vartijapiiriin saakka, joka ympäröi mestauspölkkyä ja rovioita.