— Olen.
— Lähtekää! kuiskasi Drake, joka levottomana oli huomannut heidän keskustelevan.
Aadolf seurasi häntä.
Paluumatkalla hän kertoi Drakelle mitä oli kuullut. Mutta se ilo, jonka vanhan Raskin sanat hänessä herättivät, katosi samassa, hänen mieleensä muistui tuo kamala näytelmä, jonka hän vast'ikään oli nähnyt. Hänet valtasi kauhea aavistus, että sama kohtalo ennemmin tahi myöhemmin tulisi Ellin ja hänen äitinsä osaksi, sillä kuinka nämä avuttomat naiset ajan pitkään voisivat säilyä lain polyyppikäsiin joutumasta, piiloutua uskonkiihkon kaikissa sopissa vaanivia silmiä? Aadolf katsahti ylös taivaan sinikantta kohden ja ajatteli Herraa, joka raamatun sanojen mukaan on lukenut jokaisen ihmisen hiuskarvat, mutta nuo sanat loihtivat hänen eteensä verisen pään, jonka hän oli nähnyt roviolla, ruumiin vieressä. Se oli sen nuoren tytön pää, joka syytti itseään noituudesta, ja sitä koristivat tuuheat vaaleat kiharat, joihin Aadolf oli nähnyt pyövelin tarttuvan työntäessään sen roviolle hiiltymään.
— Ei, ajatteli Aadolf ja painoi katseensa maahan, — se usko ei ole muuta kuin hairahdusta, josta ihminen ei tahdo luopua, koska hän tuntee itsensä liian heikoksi vastustamaan niitä julmia luonnonvoimia, joiden keskellä hänen olemuksensa versoo. Maan avaruuden päällä vierivät sokean Sallimuksen voittovaunut, ja rattaat murskaavat kaiken, mikä tielle sattuu.
Veneet lähtivät rannasta ja palasivat Scyllaan.
Aadolfin näitä miettiessä istui myöskin Drake ääneti ja umpimielisenä. Hän syventyi siihen arvoitukseen, joka oli pitänyt hänen ajatuksiansa vireillä aina siitä asti, kun hän pelastui Scyllaan: hän mietti syitä Vanloon menettelyyn, niitä keinoja, joiden avulla hänen oli onnistunut saada salaliitto ilmi, ja hänen lausumiansa sanoja, kun hän luuli Draken olevan hänen vallassaan.
Sitä arvoitusta Drake ei voinut selittää: hän ei mistään voinut löytää avainta siihen.
Mutta sitä miettiessään hän alkoi tuntea omituista mielenahdistusta; hänestä tuntui, kuin olisi joskus, kauan aikaa sitten, nähnyt Vanloon kasvot, hän ei tiennyt milloin ja millaisissa oloissa … hänen pohjaltaan taikauskoinen mielensä alkoi kuohua, ja hän rupesi tuossa salaperäisessä miehessä aavistamaan yliluonnollisen maailmanjärjestyksen sanansaattajaa, järjestyksen, jonka lakeja hänen paha omatuntonsa joskus varomattomina hetkinä kauhistui.
Scylla nosti taas ankkurin. Oli rasvatyyni. Täytyi laskea hinaajaveneitä vesille, että priki saataisiin paikaltaan liikahtamaan.