Tämän työn kestäessä Aadolf Skytte tuli lähemmin tarkastaneeksi toisen luutnantin kasvonpiirteitä. Ne olivat hänestä tutut. Ne muistuttivat nuoresta miehestä, jonka hän yliopistossaoloaikoinaan oli tullut päällisinpuolin tuntemaan ja jonka kohta senjälkeen sattuneet vastoinkäymiset herättivät yleistä huomiota. Hän meni toisen luutnantin luo ja sanoi:
— Emmekö ole ennen nähneet toisiamme paremmissa oloissa?
— Mahdollista kyllä, vastasi tämä.
— Te olette Feliks Ligelius?
— Vaiti, lausui toinen luutnantti, ja Skytte näki hänet ensikerran vakavana. — Isäni nimi ei ole enää minun nimeni enkä tahdo sitä mainittavan täällä. Nimeni on Feliks, ei muuta.
— Lempo soikoon, lisäsi hän, — että kuitenkin tunsitte minut! Minä olisin tuskin tuntenut teitä, jollen olisi kuullut nimeänne. No, terve tuloa meidän seuraamme, vapaaherra Skytte! Kaikkein vähimmin odotin näkeväni teidät täällä, mutta … quo fata trahunt retrahuntque sequamur. [Menkäämme minne onnettaret ohjaavat.]
Puhelu keskeytyi, sillä Aadolf huomasi, ettei se ollut toiselle luutnantille mieleen.
Nuori Ligelius oli papin poika ja oli yliopistossa tullut tunnetuksi ahkeruudestaan ja erinomaisista hengenlahjoistaan sekä liiallisesta kunnianhimostaan, ylpeästä mielenlaadustaan ja seikkailevasta luonteestaan. Päätettyään oppijakson hän tuli opettajaksi ylhäiseen perheeseen, mutta kun hän täällä rakastui talon tyttäreen ja nuorten hellä, viaton suhde pian tuli ilmi, ajettiin hänet häpeällä pois. Hän palasi senjälkeen Upsalaan. Eräs nuori korkea-aatelinen ylioppilas, puheenalaisen perheen sukulainen, oli sen maakunta-yhdistyksen inspector illustris, johon Ligelius kuului. Tämä herra, joka katsoi "sukunsa halventajan" julkealla rakkaudellaan loukanneen häntä samoinkuin hänen sukuaan, ja joka ei muuten voinut kärsiä Ligeliuksen ylpeätä ja itsenäistä luonnetta, solvaisi häntä kerran eräässä julkisessa tilaisuudessa. Ligelius vastasi solvaukseen kaksintaisteluhaasteella. Hänen riitamiehensä ei sitä hyväksynyt, vaan sai aikaan sen, että Ligelius haasteensa tähden karkoitettiin yliopistosta. Samana päivänä, kun karkoitustuomio luettiin, Ligelius haki riitakumppaninsa tämän asunnosta, pakotti hänet tappelemaan ja antoi hänelle miekanpiston, joka oli vähällä viedä nuoren inspehtorin isiensä luo. Samana yönä Ligelius pakeni Tukholmaan, meni ulkomaiseen jaalaan ja poistui isänmaastaan. Senjälkeen hän oli kokenut vaiheita, joiden kertominen täyttäisi paksun kirjan. Ajatellessaan tulevaisuutta, jolta hän itse oli niin paljon odottanut, mutta joka nyt oli pirstoiksi rauennut, hän tuli onnettomuudessaan hillittömäksi: muistojansa hälventääkseen hän antautui hurjaan seikkailuelämään. Hän oli elänyt intiaanien ja malaijien, bukanierien ja merirosvojen, sanalla sanoen sellaisten ihmisten parissa, joissa mitä parhaimmat avut kätkeytyivät kuin helmet törkeimpien paheitten liejuun, villien, seikkailijain, henkipattojen ja pahantekijäin seurassa. Kaikkialla hän oli näitten joukossa kohonnut vaikuttavaan asemaan ja ihmetyttänyt muita, sillä hän osasi kiihoittaa ympäristönsä avut ja paheet korkeimmilleen, mutta tyydytystä ei hänen rauhaton sielunsa löytänyt mistään: haikea epätoivo oli kiidättänyt häntä maasta maahan, mereltä merelle, seikkailuista seikkailuihin, kunnes hän koti-ikävän valtaamana palasi isiensä maahan.
Sinne saavuttuaan hän oli mennyt kotiseudulleen, hiipinyt isänsä majan ympärillä, kunnes hän taattonsa tuntematta oli saanut nähdä hänen kasvonsa, oli sitten käynyt äitinsä haudalla, lapsuutensa kisatanhuilla ja taas rientänyt pois. Isänmaa poltti hänen jalkainsa alla. Hänellä ei ollut siellä muuta tekemistä, ja hän päätti senvuoksi lähteä uusia onnen vaiheita kokemaan. Tukholmassa hän oli meriväenkapakoissa kohdannut pari Länsi-Intian aikuista toveria ja näitten kanssa ottanut pestin herra Sakari Jansenilta, sitten kun hän tämän persoonassa oli oppinut tuntemaan vanhan, vielä muistissa elävän merirosvon Ruysin.
Sellainen oli lyhykäisyydessään toisen luutnantin elämäntarina.