Hinausta jatkettiin, kunnes Drake käski uudelleen laskea ankkurin. Scylla oli silloin osaksi alastomain, osaksi metsäisten saarten keskellä erään vähäisen lahden suulla, jonka rantoja peitti mustanpuhuva havumetsä. Se oli Sjövikin satama.
Scylla ei ollut yksin. Kiväärinkantomatkan päässä siitä, mihin se oli kiinnitetty, oli toinenkin alus, jota tavallinen silmä ei voinut nähdä ja jonka miehistö nukkui ikuista untaan. Vedenpinta levittäytyi tyynenä ja kimmeltävänä mastonhuippujen päällä, ja kalat kisailivat kannen yläpuolella.
Ainoa, joka näki tuon toverin, oli vanha Ruys. Hänen silmänsä eivät tosin olleet terävämmät kuin monen muunkaan, mutta hän näki kuitenkin laivan ikäänkuin kajastuksena lepäävän entisellä ankkuripaikallaan. Hän tunsi taas sen vesilinjat, takilan ja jokaisen raa'an, purjeet ja touvit; kuulipa hän hurjaa sorinaakin sen kannelta ja näki reelingin yläpuolella kalpeita kasvoja, jotka herkeämättä tuijottivat häneen. Syynä tuohon tilapäiseen tarkkanäköisyyteen oli epäilemättä se, että Ruys yön ja aamun kuluessa oli tirkistellyt syvemmälle kannun pohjaan kuin kukaan muu. Hän oli ensin runsaasti naukkaillut molempien ystäviensä, vanhojen merirosvojen keralla ja sitten hinausmatkalla vähänväliä täyttänyt ja tyhjentänyt pikarinsa; mutta alkoholihöyryt lienevät varmaankin synkän, umpinaisen mielialan vaikutuksesta kokoontuneet johonkin määrättyyn paikkaan aivoissa, missä mielikuvitusvoiman välineillä lienee sijansa, ja jättäneet muut aivosolut entiseen tilaansa, sillä paitsi silmien haljakkaa, kalamaista kiiltoa ei ollut mitään, mikä olisi ilmaissut hänen nauttineen liiaksi väkeviä, ja tehtävänsä laivalla hän hoiti yhtä säntillisesti kuin ennenkin.
Nyt hän seisoi käymäsillalla, tuijotti kummituslaivaan ja pyyhki tuskanhikeä otsaltaan. Ja mitä kauemmin hän tuijotti, sitä enemmän muuttui ympäristö sellaiseksi kuin se oli ollut hänen viimeksi käydessään täällä. Aurinko paistaa heloitti niin kirkkaasti ja lämpimästi kuin kesäisenä päivänä ainakin, mutta Ruysin silmissä se muuttui öiseksi kuuksi, sen loisto syksyiseksi kuutamoksi, ja hän kuulosti, eikö rannan kallioilta kuuluisi samainen merkki, joka silloin kutsui häntä isäntäänsä vastaan.
Näistä mietteistään havahdutti Ruysin Draken ääni. Hän sai vaivoin käännetyksi katseensa pois siitä kohdasta, johon se oli kiintynyt, ja astui kapteenin luo.
— Tänään ei ole tuulta odotettavissa, sanoi Drake. — Jäämme siis tähän. Minä menen maihin ja palaan vasta yön seuduissa. Jos läsnäoloani tarvitaan, niin olen Sjövikissä, jonne suorin tie käy tuon lahden perukasta. Poissaollessani on sinun harjoitettava laivuetta hoitamaan purjeita minun komentotapani mukaan.
— Niinkuin käskette, vastasi Ruys. — Kuulkaa, kapteeni, jatkoi hän puoleksi kuiskaten, — näettekö tuota?
Hän luuli viittaavansa kummituslaivaan, mutta osoittikin siihen paikkaan merenpohjaan, mihin kuunari oli upotettu.
Drake vastasi vain luomalla synkän katseen ensimmäiseen luutnanttiinsa, ja käski hänen laskea alas laivaveneen.
Drake kysyi Skytteltä, tahtoiko tämä lähteä hänen seurassaan maihin. Vastaus oli kieltävä, kuten hän salaa oli toivonutkin, mutta Skytte pyysi, että hän sensijaan ottaisi mukaansa Sjövikiin erään kirjeen, jonka sitten joku Draken palvelijoista seuraavana aamuna voisi toimittaa perille Signildsborgiin.