— Tule! kuului Marian ääni.
Aadolf seisoi nyt samassa huoneessa, josta oli puhe, kun herra Kustaa Drake kävi mökin emäntää tapaamassa. Toisella puolen pöytää, pienen lyijypuitteisen ikkunan kohdalla istui neiti Skytte, tosin vähän kalpeana, mutta muutoin ilmeni koko hänen olennossaan tavatonta Iloisuutta. Hän silmähti Aadolfin astuessa sisään tutkivasti hänen kasvoihinsa ja jatkoi sitten pilapuhettansa seuralaisensa, nuoren tytön kanssa, joka istui pöydän ääressä häntä vastapäätä, nojaten kyynäspäillään pöytään, kiharainen pää molempien käsiensä varassa.
Elli, sillä hän se oli, käännähtihe kuullessaan oven aukiavan ja nyökäytti ujostelematta tulijalle päätään; hän oli yöllä auttanut äitiänsä kantamaan tajuttomiksi kohmettuneet tupaan, ottanut osaa sen juoman valmistamiseen, jolla heidän elinvoimiaan vahvistettiin, eikä ollenkaan arastellut ihmisiä, jotka avuttomina ollessaan olivat hänen äidistään ja hänestä itsestään niin suuresti riippuvaisia olleet.
— Tämä Elli on oikea metsäläinen, sanoi neiti Skytte nauraen, — mutta me olemme jo koko hyvät tuttavat toistemme kanssa. Uskotko, Aadolf, hän on suonut minulle sen kunnian, että kutsuu minun joskus tulla häntä tervehtimään? Ja arvaa mitä hauskuutta hän tarjoo? Hän tahtoo näyttää minulle kankaitaan ja kehruitaan, ja tahtoo viedä minut metsään eräälle joelle, heittelemään tikkuja ja katselemaan niiden uiskentelua virran mukana…
— Niin no, eikö se ole hupaista? kysyi Elli.
— En epäile, Elli, etteikö se sinua suuresti huvita, sanoi Aadolf; — lasna oli minulla sama mieliteko kuin sinulla: kuljeskelin mielelläni metsässä ja mieluisia minulle olivat sen hämyhelmassa solisevat joet…
— Kysy Aadolf herralta, eikö hän tahdo tulla seuraasi? lausui Maria.
— Tulkaa molemmat!
— Lapsiparka, sanoi neiti Skytte, — sinä näytät minusta erämaassa kasvaneelta metsäkukalta. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Jumalasta?
Elli iski hämmästyen silmänsä Mariaan.