Se, mikä koskee näköä, pitää paikkansa kuuloonkin nähden. On olemassa suhteellista sävelkuuroutta, samoin kuin suhteellista värisokeuttakin. Jokainen tietää, että musiikkikorva voi olla enemmän tai vähemmän tarkka. Se voi riippua kuuloelimen rakenteestakin, ja suhteellista sävelkuuroutta voi silloin täydellisesti verrata värisokeuteen. Se voi myös johtua korvan suuremmasta tai pienemmästä harjaantumisesta. Molemmissa tapauksissa on mahdotonta kieltää eräiltä henkilöiltä suurempaa arvovaltaa kuin toisilta sävelen laatua arvostellessa, ja edellyttäen muuten yhtä hyvää esteettistä käsityskykyä täytyy ehdottomasti myöntää, että niillä, joilla on, kuten sanotaan, hienompi korva, on myös parempi musikaalisten kysymysten arvostelukyky kuin muilla.
Oikeastaan ei voi sanoa, että tervenäköiset ja värisokeat näkevät ja arvostelevat samaa esinettä, tai että tervekuuloiset ja suhteellisen sävelkuurot kuulevat ja arvostelevat samoja säveleitä. Jos he katselevat samaa maisemaa ja arvostelevat sen värivaikutusta, mutta toinen näkee metsän vihreänä ja taivaan kimmeltävän latvojen välissä punaisena ja kullanvärisenä, kun taas toinen havaitsee saman metsän vaaleanharmaana ja taivaalla erivahvuisen vihreän vivahduksia, niin heidän edessään tosin on sama maisema, mutta ne esineet, joita he arvostelevat, nimittäin värit ja niiden yhteisvaikutus, ovat toisia, eikä kenenkään siis sovi heidän arvostelmiensa erilaisuudesta johtua siihen, ettei värien maailmassa ole mitään senlaatuista, että sen ehdottomasti havaitsevat kauniiksi olennot, jotka kykenevät esteettisesti arvostelemaan. Sama pitää paikkansa sävelten maailmaankin nähden. Pelkästään aisteilla havaittavalla kauniilla, se on: värissä tai väriyhtymissä tai soinnuissa ja sointuyhtymissä ilmenevällä kauniilla, on sellaisenaan eittämätön yleispätevyys.
Toisin näyttää asian laita olevan siinä, mitä Kantin koulun esteetikot pitävät oleellisesti esteettisenä, nimittäin muotokauneudessa. Siitä voivat tuomiot langeta hyvinkin eri lailla. Jos hakee syitä siihen, huomaa kuitenkin, että arvostelmien erilaisuus ainakin useimmissa tapauksissa, jollei aina, johtuu siitä, että niitä sommitellessa vaikuttavat toiset, ei-esteettiset ainekset itsetiedottomasti, mutta määräävällä tavalla.
Jos sama rakennus tuntuu eräästä katselijasta hyvin kauniilta, mutta toinen on siihen nähden välinpitämätön tai sitä moittii, saattaa viimemainitun arvostelma johtua syistä, joilla ei ole kauneudentunteen kanssa mitään tekemistä. Niinpä esimerkiksi on mahdollista, että pysyn jokseenkin kylmänä ja olen taipuvainen tyytymättömänä arvostelemaan jotakin niistä monista muistomerkeistä, joita Saksassa on pystytetty saksalaisten voittojen muistoksi sodassa Ranskaa vastaan tai heidän siellä kaatuneiden sotilaittensa kunniaksi. Mutta saksalainen, katsellessaan samaa muistomerkkiä, tuntee siinä määrin joutuvansa isänmaallisten tunteitten valtaan, että se, mikä muistomerkissä on kaunista, näyttää hänestä vieläkin kauniimmalta kuin muukalaisesta ja sen viat katoavat näkyvistä.
Mahdollista on, että arkkitehti, joka on tarkoin tutkinut talon kaikki yksityiskohdat ja huomannut ne erinomaisen järkevästi sovitetuiksi talon käytännöllisen tarkoituksen kannalta, antaa sen käytännöllisestä sopivaisuudesta ja sen ehkä vähemmän huomattavasta esteettisestä arvosta yhteisen arvostelun, siten suoden jälkimäiselle enemmän tunnustusta kuin se, joka ottaa tutkittavaksi vain esteettisen puolen, saattaisi myöntää. Toiselta puolen on mahdollista, että talo, joka ensi katsannolta vaikuttaa edullisesti hienotajuiseen maallikkoon, saa ammattimieheltä halveksivan lausunnon, kun tämä esim. tietää, että tuo talo tavoittelee sellaisia rakenteellisia periaatteita, joita siinä tosiasiassa ei ole, että se on olevinaan toista ainesta kuin mitä se on, että siinä ilmenee kannattavia osia, jotka oikeastaan eivät kannata, koska päällimmäisten ainejoukkojen paino lepää kätketyillä, silmälle näkymättömillä kannattimilla j.n.e.
Muotokauniin arvostelmiin vaikuttaa lukematon joukko tekijöitä, joilla oikeastaan ei ole mitään tekemistä puhtaasti esteettisessä, ja siten syntyy arvostelmissa erisuuntaisuus, jota ei olisikaan, jos siitä saataisiin syrjäytetyksi nuo vieraat vaikuttimet. Mutta juuri siksi, että asian laita niin on, on taidearvostelulla tässä suuri merkitys, sillä se voi johtaa katselijat sillä tapaa jättämään eri seikkoja lukuunottamatta, ja siten tulee myös mahdolliseksi tasoittaa mielipiteitten eroavaisuuksia ja osoittaa, että tässäkin on olemassa jotakin yleispätevää. Tällä alalla on taidehistoriallakin ratkaiseva merkitys, kun tulee opastaa yleisöä arvostelemaan vanhempia taideteoksia. Jos arvostelijan ja taidehistorioitsijan onnistuu asettaa esim. Fra Angelico da Fiesolen taulu siihen historialliseen valaistukseen, missä se näki päivän valon, pääpiirteiltään kuvata se ajanhenki, jonka alaisena se syntyi, osoittaa mihin asti taidekehitys oli ehtinyt, ennenkuin Fiesole esiintyi, mitä uutta hän toi ilmi ja kuinka hän vaikutti lähinnä seuraavaan aikakauteen, niin hän on etukäteen poistanut joukon vääriä edellytyksiä, joitten kannalta yleisö muuten ryhtyisi teosta tarkastelemaan, ja hän on tehnyt heille helpommaksi välittömästi nauttia tämän maalarin teosten naivisuudesta, hurskaudesta ja viattomuudesta ja supistanut oikeihin rajoihinsa ne teknilliset puutteet, jotka muuten olisivat vähentäneet taideteosten ansioita teknillisiin mestariesityksiin tottuneen yleisön silmissä.
Ei-esteettisten vaikutteiden joukossa, joista osaksi riippuu kauniin arvosteleminen, on siveellisestä käsityksestä johtuvia. Tässä voi sattua ristikohtia, jotka aiheuttavat mitä erilaisimpia arvostelmia taideteoksesta. Näytteillä voi olla maalaus, joka loistavan sopusuhtaiseen värinkäsittelyyn nähden on käänteentekevää laatua jättäen samanaikaiset teokset varjoon. Mutta esityksen aihe voi olla niin valittu, että sen, syystä tai syyttä, katsotaan loukkaavan siveellistä tunnetta, ja muutamien suuttumus sen johdosta voi niin yltyä, että he ovat aivan sokeita taideteoksen puhtaasti esteettisille ansioille. Tässä on taas taidearvostelun tehtävänä puuttua asiaan ja antaa jokaiselle oma ansaittu osansa.
Usein voi silloin käydä niin, että taidearvostelijan täytyy, ratkaistakseen ristiriidan, astua siveellisenkin erittelyn alalle ja tutkia, onko siltä taholta langetetuilla hylkäävillä tuomioilla oikeaa siveellistä arvoa vai eikö. Voi sattua, että ne eivät perustu yleispäteviin siveellisiin periaatteihin, vaan väärään sovinnaisuuteen, säädyllisyyteen, joka "ilmestyi hyvien tapojen kadottua", joka ei käsitä, että on olemassa siveätä alastomuutta, samanlaista, kuin madonnan polvella lepäävän lapsen, mutta joka suvaitsee puettua epäsiveyttä, kun se poimuttaa pukunsa mielikuvituksen houkutteluvälineeksi. [Samaa asiaa on Rydberg tarkemmin käsitellyt kirjoitelmassa: Om nakenhet och klädselsätt. Kts. Uppsatser m.m. s. 83. Suom.] Sellaisten valesiveellisten arvostelmien kumoaminen on välttämätöntä, ettei koko aikakauden taidesuunta eksyisi väärään sovinnaisuuteen.
Mutta voihan sattua niinkin, että siveelliseltä kannalta lausutut vastaväitteet ovat paikallaan. Taidearvostelun tulee silloin ottaa ne käsiteltävikseen ja vakavasti huomauttaa, että ne esteettiset ansiot, jotka taideteoksella on ja joiden tässäkin tapauksessa täytyy saada täysi tunnustus, eivät voi eivätkä saakaan yksinään ratkaista kokonaisarvostelua taideteoksesta. Kaunista ja sielullisesti puhdasta ei voi vahingotta erottaa; se henkinen ilma ei ole tervettä, jossa nuo molemmat eivät ole aineksina.
Kaikki ei ole kunnossa, jos meidän, ennenkuin astumme taidenäyttelyyn, täytyy mielestämme jättää epäsiveelliset tai älylliset vaatimukset oven ulkopuolelle, ollaksemme vain eläviä esteettisiä koneita seistessämme niiden teosten edessä, joita aiomme katsella. Taidetta pitää tosin harjoittaa, ikäänkuin se olisi olemassa ja vaikuttaisi vain itsensä vuoksi. Mutta sittenkin se on suuressa maailmantaloudessa ihmissuvun kasvatuskeinoja, eikä taiteilija kärsi, vaan saa etua ollessaan tästä tietoinen. Hän tekee virheen, joka rankaisee itsensä, jos hänellä on se käsitys, että se tunne, joka viime sijassa johtaa hänen työnsä kokonaisarvosteluun, on yksinomaan esteettinen. Sitä se voi olla vain poikkeustapauksissa ja hetkellisesti, mutta yleensä ja kestävästi se ei saa sellainen olla.