Jos seison valtavan temppelin edessä, joka silmän sitä lähemmin tarkastamatta näyttää siltä kuin olisi rajaton innostus ja kekseliäisyys kohottanut sen taivasta kohti ja iloinnut voidessaan sen runsaiden kauneuksien pienimmälläkin yksityiskohdalla tarjota rakkaudenuhria Hänelle, jota temppelissä rukoillaan — jos seison rakennustaiteen sellaisen teoksen edessä, kohottavat sen kauneutta ne uhrautumishalun, vakavuuden, rakkauden siveelliset vaikutelmat, joita rakennus minussa herättää ja joita otaksun olleen myös temppelin pystyttäjillä. Mutta jos jälkeenpäin huomaan, että uhrautuvaisuus ulottuu juuri niin pitkälle kuin esteettinen näennäisyys vaatii, mutta ei pitemmälle; että aines valehtelee arvolla, jota sillä ei ole; että kuvapatsaat ja koristeet ovat sitä huolimattomammin tehtyjä, mikäli ne korkeammalla maasta välttävät lähemmän tarkastelun; ja että pyhäinkuvissa, joiden etusivut esittävät miehiä ja naisia uskonnollisen hurmion ilme kasvoillaan, seinään päin käännetyt takaosat ovat vain muodottomia kivimöhkäleitä, niin vaikutelma heikkenee tuntuvasti.
Sitä esteettistä tunnustusta, jota katselija äsken ilomielin antoi temppelin ulkonäön jaloudelle, ja jonka valtaan hän äsken voi häiriintymättä antautua, on hänen velvollisuutensa nytkin ylläpitää, mutta siitä tulee sellainen velvollisuus, jonka täyttämiseen liittyy epämieluisa tunne, kun hän on nähnyt, että on mahdollisimman pienellä työllä ja uhrauksella koetettu synnyttää esteettistä tehoa, että on aivan kuin tahdottu pettää katselijaa sellaisen antaumuksen ja rakkauden ulkonäöllä, joka muka ei ole pelännyt mitään ponnistuksia, vaikka todellisuudessa on tarkasti harkittu, ettei tuhlattaisi enempää työtä kuin mitä silmän viehättämiseksi oli välttämätöntä.
Huomautan tätä muistuttaakseni sitä vaikutusta, mikä eetillisillä tunteilla on taiteen tuotteita arvostellessa. Niistä johtuva mielipiteiden eroavaisuus ei todista, etteivät yleispätevät arvostelmat olisi mahdollisia. Jos nämä tunteet voi jättää lukuunottamatta, eroavat arvostelmat toisistaan paljoa vähemmän.
Ollakseen varma taidearvostelija täytyy pystyä tällaiseen abstrahoimiseen. Mutta hänessäkin pyrkivät, kun abstrahoiminen on suoritettu ja esteettinen makutuomio langetettu, eetilliset tunteet vaikuttamaan arvosteltuun taideteokseen nähden, ja jos hän on normaali-ihminen, tuntuu hänestä kuin olisi sattunut onnettomuus, milloin tahansa taideteos on sellainen, että se ilmaisee melkoisia esteettisiä ansioita, mutta samalla loukkaa siveellistä tunnetta. Me emme ole, kuten äsken huomautin, esteettisiä ja ainoastaan esteettisiä olentoja; me olemme eläviä, konkreettisia persoonallisuuksia, joilla on muitakin ihanteita kuin kauneus. Ja nauttiaksemme tästä häiriintymättä ja syvästi, on välttämätöntä, että kaikki ihanteelliset aineksemme voivat sitä katsellessamme sointua yhteen.
Eri ihmisten esteettinen rakenne on peruspiirteiltään sama, kuten sielullinen ja ruumiillinenkin rakenne. Mutta samoin kuin ruumiillinen ja sielullinen rakenne on kehityksen alainen, niin on myös esteettisen ja yleensä tunne-elämän laita. Asian luonnosta johtuu siis, että siinä ilmenee eroavaisuuksia iän, kasvatuksen, sukupuolen, ammatin, kansallisuuden, rodun ja ajanhengen mukaan, puhumattakaan yksilöllisten taipumusten äärettömistä eroavaisuuksista, sillä ihmiskunnan suuressa sukupuussa ei yksikään lehti ole toisensa kaltainen.
Asiaan vaikuttavista tekijöistä on lasten kasvatuksella suuri merkitys. Se voi enemmän tai vähemmän edistää luonnollista, tervettä mielikuvitus- ja tunne-elämää. Muuan huomauttamisen arvoinen kokemus on se, että taiteen ja kirjallisuuden historiassa voi havaita vaikutteita niistä erilaisista tavoista, millä eri sivistyskansat ja eri aikakaudet ovat edistäneet tai laiminlyöneet lasten mielikuvituselämää, että kansojen ja aikakausien taide- ja kirjallisuustuotannossa saattaa nähdä eri kasvatusmenetelmien hedelmiä.
Helleenit yleensä, joonilaiset ja ateenalaiset erikoisesti, pitivät kasvavan sukupolven mielikuvituselämän ylläpitämistä perin tärkeänä. Tarinat, laulut, voimisteluharjoitukset olivat pääkohtia heidän kasvatusjärjestelmässään. Olihan mytologia vain kokoelma satuja, ja se, mikä näissä saduissa oli hyödyllistä lasten kuultavaksi, välitettiin heille sanoin, lauluin ja kuvin. Sadun opastamina heidät johdettiin uskonnolliseen maailmaansa; runoin ja tarinoin kentauroista heidät vietiin siihen temppeliin, missä heidän kotimaansa tai kaupunkinsa suojelushenkeä palveltiin.
Helleeniläisistä lapsista luonto oli täynnä eläviä, mystillisiä olentoja; merellä väikkyi heille se viehätys, jonka Homeroksen laulut, Odysseuksen seikkailut, olivat sen ylle levittäneet. Voisi luulla, että kun sellaisen kasvatuksen saanut sukukunta oli jättänyt lapsuusiän taakseen, se olisi tuntenut itsensä pettyneeksi ja ihanteensa menneiksi, saatuaan kestettävikseen elämän ankarat vaatimukset, tai että se olisi niin kietoutunut mielikuvituksen verkkoon, ettei voinut niistä irtautua, vakavasti tarttuakseen käytännöllisiin toimiin, tai että se suuntautuisi niin yksipuolisesti vain esteettisiin harrastuksiin, ettei kykenisi valtion kansalaisen tehtäviin, soturin ammattiin, tiedemiehen kylmäjärkiseen tutkimukseen, filosofin käsitemäärittelyihin. Mitään tällaista ei tapahtunut.
Lapsuutensa satumaailmoista he tosin saivat mukaansa vaikutelmia, jotka saattoivat elää läpi kaikkien ikäkausien, mutta ne olivat sellaisia vaikutelmia, jotka loivat työhön ja vaivaankin, vastoinkäymisiin ja onnettomuuksiinkin, jotakin siitä runoudesta, mikä säteilee paljon kokeneen Odysseuksen ympärillä. He olivat kasvaneet vahvoiksi juuri sen sielunravinnon avulla, jota lapsuuden luonne kaipaa, ja kaikki muutkin kyvyt olivat saaneet luonnollista ravintoa mielikuvituksen terveellisestä ravinnosta ja sen välityksellä. Mikään muinaisuuden kansa ei ole synnyttänyt isänmaallisempia kansalaisia, urheampia sotilaita, seikkailuihin halukkaampia merimiehiä, älykkäämpiä kauppiaita, terävämpiä luonnontutkijoita tai syvällisempiä filosofeja kuin tämä kansa, joka samalla on kehittänyt verrattoman loistavan taiteellisen sivistyksen.
Roomalainen kultuuri on verrattain hedelmätön. Mutta roomalaisella ei ollutkaan lapsuusparatiisia, mielikuvituksen yrttitarhaa, josta hän olisi astunut ulos käytännölliseen elämään. Roomalaisella kultuurihistorialla on mainittavana tuskin yhtään merkittävämpää luonnontutkijaa tai filosofia. Kuiva kasvatus, jonka roomalaiset lapsilleen saivat, ei kehittänyt heistä sen älykkäämpiä kauppiaitakaan. Roomalainen kunnostautui liikeasioissa pikemmin koronkiskurina kuin hyödyllisten ja suurenmoisten kauppa- tai teollisuusyritysten suunnittelijana. Hän kunnostautui pikemmin viekkaana, intoilevana, hiuksia halkovana asianajajana kuin käsitteitä erittelevänä filosofina. Hänen tiedonhalunsa oli melkein mitätön, eikä hän juuri milloinkaan tutkinut valloittamiaan kansoja ja maita. Tacituksen tutkielma germaaneista on ainoa roomalaisessa kirjallisuudessa. Taiteessa ja kirjallisuudessa roomalainen oli helleenien heikko jäljittelijä. Tämä olkoon sanottu roomalaista muuten alentamatta. Onhan hänen suuruutensa sotilaana ja lainsäätäjänä yleisesti tunnettu ja kieltämätön.