Antiikkisen elämän nuoruudessa ja kreikkalaisen kultuurin kukoistusaikoina tapaamme luonnonkuvauksia vain poikkeustapauksissa. Vanhimpia meille säilyneitä on Kalypso-jumalattaren saaren ja luolan kuvaus siinä mainiossa Homeroksen runossa, jossa kerrotaan Odysseus sankarin harharetkistä merellä Troijan hävityksen jälkeen. Hänen aluksensa oli myrskyssä särkynyt, ja aallot olivat heittäneet hänet itsensä sille saarelle, missä Kalypso-jumalatar asui. Tämä otti haaksirikkoisen miehen ystävällisesti vastaan ja koetti pidättää häntä sillä yksinäisellä meren kalliolla, joka oli hänen asuinpaikkanaan. Odysseus oleskeli siellä kauan, mutta vihdoin hänet valtasi ankara koti-ikävä, ja sen sijaan, että olisi istunut luolassa jumalattaren vieressä tämän kultasukkulalla kutoessa taidokkaita kankaita, harhaili sankari rannan louhikoissa ja katseli merta kyyneltynein silmin. Jumalien isä armahti häntä ja lähetti Olymposta maahan sanansaattajansa Hermeen ilmoittamaan Kalypsolle, että Odysseuksen täytyi lähteä pois hänen saareltaan.
Runoilija kuvailee ensin Hermeen laskeutumista Olymposta. Avaruuksien eetterin halki hän syöksyy merta kohti ja leijailee aution vesiaavikon laineiden yli kuin kalalokki, kun tämä saalista väijyessään lentää sinisten aaltojen yläpuolella ja joskus kastelee siipeään niiden suolaisessa vaahdossa. Kun Hermes vihdoin on joutunut saarelle, näkee hän, kertoo runoilija, näyn, joka ilahuttaa hänen silmäänsä ja herättää hänen ihmettelyään.
Sen luolan ympäri, missä Kalypso asuu, kiertää tuoreenvihreä ja viileänvarjoisa vaahterain, poppelien ja sulotuoksuisten kypressien lehto, joiden latvoissa monilla linnuilla on pesänsä. Nykyaikainen kirjailija olisi tässä ajatellut ensi sijassa laululintuja, mutta muinaiskreikkalaisella runoilijalla on toisenlainen maku. Ne lehdon siivekkäät asukkaat, joista hän kertoo, ovat sellaisia, jotka väkevillä siivillään joustavasti lentäen piirtyvät taivasta vasten sen sinen keskikohdalla: haukkoja, joilla on metsästysmaansa saaren louhikoissa, ja vesilintuja, jotka kalastellen elähyttävät rantatyrskyjen yksinäisyyttä.
Laulusta huolehtii jumalatar itse. Luolaa lähestyessään Hermes kuulee Kalypson sointuisan äänen, sillä hän laulaa kangaspuittensa ääressä, kahdelle puolelle avautuvan kallioholvin perällä, ja sillä kohtaa, minne päivänvalo ei voi tunkeutua, valaisevat luolaa liekit liedeltä, mistä palavat setripuut levittävät hyvää tuoksua kauas ympärille.
Luola on sisustettu mukavasti kuin palatsi, mutta verhojen tai muiden koristeiden asemesta peittävät reheväkasvuiset viiniköynnökset, rypäleterttu tertun vieressä, hänen kallioseiniään. Luolan sisäänkäytävien edessä solisee aivan lähetysten neljä lähdettä, joista yhtä monta kirkasvälkkeistä puroa oikullisesti kiertelee orvokkien peittämien niittyjen halki.
Sellainen on yksi niistä harvoista seikkaperäisemmistä luonnonkuvauksista, joita tavataan Homeroksen runoissa. Tavallisesti hän tyytyy vain yhdellä ainoalla sattuvalla sanalla kuvaamaan ympäröivää luontoa, joka hänen mielestään kuulijan tai lukijan oman mielikuvituksen tulee loihtia hänen henkilöittensä ympärille. Kun hän, kuten tässä tapauksessa, rikkoo tätä sääntöä vastaan, käy monisanaisemmaksi ja pysähtyy tarkkaamaan yksityiskohtia, tahtoo hän kuvata tyynenkaunista, sievää ja kaihoisaa, eikä suurenmoista ja ylevää. Ja tätä emme huomaa ainoastaan hänen, vaan kaikkien kreikkalaisten kirjailijain teoksissa antiikkisen elämän terveeltä kukoistusajalta.
Eräältä toiselta Kreikan vanhimmista runoilijoista, Alkmanilta, on vielä tallella kuvaus yön levosta. Se on lyhyt, kuten Göthen runo samasta aiheesta, ja alkaakin melkein sanasta sanaan niinkuin tämä: "Über allen Gipfeln ist Ruh", puhuen samaan tapaan pikkulintujen äänettömyydestä metsässä. Vanhaksi tultuaan sama runoilija toivoo olevansa käyrlos, "kultaisen kevään lintu", joka liitelee meren rannalla.
Plato, jonka suuruus filosofina melkoisesti johtui hänen aito runoilijaluonteestaan, on muutamin harvoin sanoin antanut meille mitä viehättävimmän piirroksen Ateenan luona virtaavan pienen Ilissos-puron plataanien varjostamista rannoista.
Runoilijatar Sappho ilmaisee useissa kohdin runoissaan myötätuntonsa tallattuja kukkia kohtaan.
Kun sankari Sophokleen murhenäytelmässä "Ajax" on päättänyt heittäytyä miekkaansa ja kuolla, ovat hänen viimeiset sanansa seuraavat: