"Oi, auringon valo! Oi, synnyinmaani pyhä manner! Oi, isäni majan kynnys, sinä Ateenan ylväs kaupunki! Oi, leikkitoverit, lapsuudenaikani ystävät, purot ja lähteet, hyvästi! Ja isä, äiti, hyvästi, hyvästi!"
Rakkaimmat kuvat, jotka piilevät hänen sielussaan, nousevat hänen silmänsä eteen sillä hetkellä, kun hän on vaihtamaisillaan auringon valon manalan synkkään pimeyteen, ja tällöin on vanhempien ja lapsuudenystävien rakkaiden kuvien ohella hänen sydämessään sijaa myös kotiseudun puroille ja lähteille.
Nämä olen esittänyt vain esimerkkinä siitä sydämellisestä ja teeskentelemättömästä luonnonrakkaudesta, jota tapaamme kaikkialla Kreikan klassillisessa kirjallisuudessa, kun taas melkein turhaan haemme laajempia luonnonkuvauksia tai yrityksiä sanoilla maalaten jäljitellä tai voittaa maalarin siveltimen luomia teoksia. Pyrkimys sellaiseen matkintaan oli kreikkalaisista yhtä kaukana kuin se yhäkin on joka pojasta ja tytöstä, joka saa joka päivä seurustella luonnon kanssa ja elävästi tajuaa metsän tuoksun, muotojen ja värien raikkauden ja kauneuden, eläinten elämän, lintujen laulun, kasvien eri muodot, kaikki ne tuhannet erilaiset ilmiöt, jotka houkuttavat lasten uteliaisuutta ja tiedonhalua, samalla kun ne viehättävät hänen kauneusaistiaan. He elävät kaiken tuon keskellä, mutta eivät sitä mietiskele eivätkä tiedä, kuinka sitä rakastavat, ennenkuin kaupungin muurien sisään suljettuina ja kirjan ääreen kahlittuina ovat pakostakin oppineet sitä kaipaamaan.
Kreikkalaisen nuorison kasvatus suuntautui reippauden ja iloisuuden luomiseen. Turhaan siis haemme tästä kansasta sitä kaihoisaa ja liikatunteellista, mikä uhkuu nykyisestä luonnonkäsityksestä ja luonnonkuvauksesta, jopa uudemman realistisen koulun piirissä, vaikka tunne siinä väistyykin jonkun verran syrjään ja sen sijalle tulee lopulta ikävystyttävän yksityiskohtien tuhlailu ja turhantarkka havainnollisuuteen pyrkiminen yksityispiirteissä.
Turhaan haemme tuota kaihomielistä ja liikatunteellista keskiajankaan runoteoksista, mitä ihmisen ja luonnon välisiin suhteisiin tulee. Yhtä turhaan haemme niistä sellaisia luonnonkuvauksia, jotka muistuttaisivat nykyaikaisissa runoissa ja romaaneissa tavattavia. Romaanisten kansojen keskiaikaisessa kirjallisuudessa kohtaamme useiden vuosisatojen kuluessa tuskin mitään, mitä kannattaisi sanoa luonnonkuvaukseksi.
Germaanisen keskiaikaisen kirjallisuuden laita ei ole sen paremmin. Saksan runoudessa keskiajalta emme tapaa ainoatakaan maisemakuvausta ja tuskin muita lausumia kuin eräitä sovinnaisia ja alati toistuvia lauhkeista kevättuulosista ja linnunlaulusta, jotka todistavat, että jonkinlainen luonnontunne sentään oli jäljellä.
Niissä vähäisissä rippeissä, mitä meille on pakanuuden aikaisesta vanhimmasta pohjoismaisesta runoudesta jäänyt, esiintyy luonnontunnetta tosin jonkun verran enemmän kuin saksalaisissa. Håvamål esim. vertaa miestä, jota kukaan ei rakasta, kelohonkaan, kun se lahoten seisoo kalliolla kuoretta ja neulasitta. Tämä vertaus taas muistuttaa toista, jonka voimme riimukirjoituksella merkittynä lukea Molinin "Vyöpainijain" jalustassa; siinä tyttö valittaa: "Yksin olen kuin lehdon haapa, ystävittä kuin oksaton honka."
Onpa Eddassa eräs luonnonkuvauskin, tosin niin vähäarvoinen kuin mahdollista, mutta aivan riittävä saattaakseen mielikuvituksemme toimimaan ja pakottaakseen sen täydentämään taulua. Se on ennustajattaren kuvaus siitä uudesta maasta, joka tulee Ragnarökin jälkeen, sittenkun jumalat ja jättiläiset ovat kaatuneet taistelussa toisiaan vastaan, ja vanha viallinen ja synnintahraama maa on hukkunut Surterin liekkeihin. Kaaoksen kuohusta nousee taas uusi maa kukoistavine kenttineen, jonka ruohosta jälleen löydetään suuren tuntemattoman jumalan viisaudensäkeitä sisältävät kultataulut, ja jonka pellot kyntämättäkin tuottavat kasvun.
Näin on tietäjätär kuvannut taulun etualan ja keskiosan. Näemme mehevänvihreän maan ja kauempana tähkäpäitten huojuvat aallot. Mutta vesi ja ilma, nuo kaksi muuta alkuainetta, puuttuvat tästä taulusta. Ne tapaamme kahdessa säkeessä, joissa yhteensä on viisi sanaa. Sanat ovat: "Forsar falla — och örn flyger däröfver." Siinä kaikki, mutta se riittääkin, jotta lukija, jolla on vähänkin mielikuvitusta, näkee taustalla vuorijyrkänteitä kuohuvine koskineen ja kaiken yllä ilman, jonka eetteriä vasten piirtyy kotkan kuninkaallinen lento.
Laveammin, enemmän tai vähemmän huolellisesti yksityiskohtiin käyvän luonnonkuvauksen tapaamme oikeastaan vasta keisariajan Rooman myöhempien kirjailijoitten teoksissa ja nykyajan, viimeksi kuluneiden kolmen tai neljän sukupolven kirjallisuudessa. Siinä on yksi niitä monia yhtäläisyyksiä, joita on keksitty näiden enemmän kuin vuosituhannen erottamien aikakausien välillä ihmiskunnan historiassa.