Kuitenkin ovat Rooman keisariajan runoilijat vielä antiikin pohjalla, vaikka valmiina astumaan sen rajaviivan poikki, joka erottaa tuon pohjan meidän ajastamme. He ovat oppineet liiaksi kreikkalaisilta esikuviltaan antaakseen hillitsemättömän vapauden taipumuksilleen komeilla joko tunteillaan tai taituruudellaan; he ikäänkuin yhä laskevat, kuinka monta sanaa sopii luonnonkuvaukseen uhrata, he luottavat yhä lukijan mielikuvitukseen toivoen, että se kykenee luomaan yhdessä heidän oman kuvittelunsa kanssa — jollainen luottamus näkyy suurimmalta osalta nykyajan runoilijoista ja romaaninkirjoittajista hävinneen, he kun innokkaiden matkaoppaiden tapaan seuraavat lukijansa kintereillä, alati huomautellen heille toista kaunista yksityiskohtaa toisen jälkeen, kieltäen heiltä itsepintaisesti kaiken itsehankitun nautinnon ja luultavasti odottaen palkakseen, että ihaillen tunnustettaisiin heidän kykynsä keksiä, mitä kaunista luonnolla on tarjottavana sille, joka tietäjän silmin sitä tarkastelee.
Juuri tämä suosion odottaminen, tämä tarkoitus vaikuttaa lukijaan tai voittaa puolelleen katsoja on painanut liiankin selvän leiman nykyajan sekä taiteen että kirjallisuuden tuotteisiin. Antiikkisten mestarien suuri salaisuus on oikeastaan siinä, että he osasivat antaa teoksilleen sen leiman kuin ne olisivat olemassa vain itsensä takia niinkuin aarniometsän kukka, jota ihmissilmä ei ole milloinkaan nähnyt. He eivät koskaan keikaile tunteellaan eikä taituruudellaan.
Aeneidinsä kuudennessa laulussa Vergilius kertoo, kuinka hänen sankarinsa Aeneas, monen harhailun jälkeen merellä, lopulta saapuu luvatun maan Italian rannikolle. Aeneaan ensimmäinen tehtävä sinne saavuttuaan on käydä tapaamassa kuuluisaa pelottavaa ennustajatarta, kumalaista sibyllaa, saadakseen häneltä kuulla omat ja jälkeläistensä vaiheet Italiassa.
Hänellä on samalla mielessään uskalias ajatus laskeutua sibyllan avulla manalaan, saadakseen siellä puhella isävainajansa kanssa ja kuulla hänen neuvojaan. Juuri se kohta Italian maaperää, missä hän oli astunut maihin, nimittäin sen niemen pohjoisrannikko, joka pohjoisessa rajoittaa Napolinlahtea, mainitaan jo vanhimpien aikojen tarinoissa hirmuisena paikkana, joka oli täynnä eriskummaisia ja kamalia luonnonilmiöitä, ja jonka metsien peitossa oli kuolleitten valtakunnan Hadeksen portti.
Vergilius itse tunsi tuon seudun perin tarkoin, eikä mikään siis olisi ennakolta luultavampaa kuin että hän käyttäisi näitä tietojaan kuvatakseen seutua mielikuvitukseen tehoavin yksityiskohdin, kun hän kertoo Aeneaan sikäläisistä seikkailuista. Mutta näin hän menettelee mitä säästäväisimmin. Jo Aeneaan laivaston ankkuripaikalla on vielä tänäänkin synkkä leima, jos sitä vertaa siihen hymyilevään seutuun, mikä aukenee silmälle kohta, kun kiertää niemen kärjen, sillä silloin on edessämme Bajae-poukama ja väriloistoinen Napolinlahti.
Ajatelkaamme, että jollakin nykyajan tavallista etevämmällä runoilijalla, esim. täydellä syyllä ihaillulla Robert Hamerlingilla, olisi ollut käsiteltävänään sama aihe kuin tässä Vergiliuksella! Se antaa meille jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka eri tavalla samaa asiaa voi käsitellä. Vergilius puhuu ensin itse ankkuroimisesta, kun Aeneaan laivasto laskee Cumaen rannikolle ja järjestäytyy keulat ulapalle ja perät maata kohti. Sitten hän mainitsee rannan ulkonäön, mutta vain epäsuorasti, sanomalla: "Kilpailevin innoin karkaa rohkeitten nuorukaisten joukko Hesperian rannalle. Osa houkuttelee piikiven suonista piilevän kipunan, osa kiitää pitkin metsiä, eläinten lehväistä turvapaikkaa, ja pyrkii puroille."
Näin hän arvelee kyllin tarkoin ilmaisseensa rannan ulkonäön. Metsä ulottuu sinne saakka, ja se on tumma, valtava metsä, jossa ovat eläinten "lehväiset turvapaikat". Aeneaan itsensä hän panee sillä aikaa menemään Cumaen kunnioitusta herättävien muurien luo, siihen laajalle ulottuvaan luolaan, missä Cumaen sibylla asuu.
Hamerling olisi sen sijaan varmaankin heti syventynyt kuvaamaan metsää yhtä miellyttävästi kuin esim. runossaan Der König von Sion. Hän ei varmastikaan olisi jättänyt mainitsematta, että Cumae, jonka tornit ja sakarat olivat jo ehtineet vanhuuttaan harmaantua, silmäilee korkean tuffikeilan huipulta allaan olevaa synkkää metsämaisemaa. Hän olisi, Aeneasta metsään seuraten, kuvannut ne pimennot ja sen hiljaisuuden, mihin kulkija yhä syvemmin verhoutui, ja antanut sankarinsa kiipeillä tulenkuluttamien trakyyttilohkareiden keskellä muinaisten laavakenttien yli, joiden rakoihin jättiläistammet olivat tunkeneet kuhmuraiset juurensa, ynnä sen ohella viitannut niihin kamaloihin salaisuuksiin, kumalaisen kuolemanoraakkelin salaisiin menoihin, joita eräinä öinä vuodessa vietettiin niillä seuduin, missä Aeneas nyt harhaili. Hän olisi antanut sankarin suunnata askeleensa Averno-järven rannoille, jonka synkkä, vaitelias vesi vain epäselvästi voi kuvastella kastanjien sen yli kumartuvia latvoja, ja sieltä maisemiin, joita Dante myöhemmin käyttää esikuvina helvettiään sommitellessaan. Hän olisi, kaikki mielikuvituksensa varat käyttäen, kuvannut myös ikivanhaa Cumaen kaupunkia, sen merkillistä unielämää, sen salaperäisiä temppeleitä ja kuoleman oraakkelin pappeja.
Vergilius ei tee mitään tästä kaikesta. Tai oikeammin: hän tekee, mutta epäsuorasti, kuin ohimennen, ja jättää aina muutamalla reippaalla vedolla piirretyt luonnonkuvansa itse eepillisen kertomuksen sivuseikoiksi. Hän mainitsee "Avernon rikkisen lammikon", mutta samassa yhteydessä kuin kaksi kyyhkystä, jotka lennollaan osoittavat Aeneaalle, mistä tämä metsässä löytää sen kultaisen oksan, jota kädessään pitäen hän uskaltaa laskeutua manalan varjojen pariin.
Kun näet kyyhkyset tulevat Averno-järven läheisyyteen, lentävät ne suoraan ylös ilmaan välttääkseen järvestä kohoavia myrkyllisiä höyryjä. Hän kertoo nyt metsän pimennoista ja autiosta äärettömyydestä ja notkojen hämäryydestä, ilmoittaapa meille myös, mitä puulajeja aarniometsässä on, nimittäin: rautatammia, saarnia, jalavia ja mäntyjä, mutta senkin vain kertoessaan, kuinka noita puita kaadetaan rovioksi eräälle Aeneaan kuolleelle miehelle, ja vasta puhuessaan niiden kaatamisesta hän kertoo myös valtavista vuorijyrkänteistä, joita metsässä on, ja joilta kirveitten kaatamat jättiläisjalavat ryskyen syöksyvät alas.