Aeneaan retkestä metsän halki olisi Hamerling arvatenkin laatinut erikoisen kuvauksen, missä hetkeksi olisi päästänyt kertomuksen juonen kädestään, suodakseen meille synkkää luonnonlyriikkaa. Vergilius välttää tätä, niin että hänen kaikki kykynsä salaperäisillä väreillä maalaamiseen säästyy siihen juhlalliseen hetkeen, jolloin Aeneas ammottavan rotkon kautta "tumman järven ja synkästi pimentyvän metsän välillä" seuraa sibyllaa varjojen maailmaan. Tästä huolimatta Vergilius on kuitenkin saavuttanut tarkoituksensa luoden kuvailunsa kokonaisvaikutuksella mielikuvitusta kiihoittavan, kerrottujen tapausten kanssa sopusointuisen ja samalla perin tarkan kuvan Cumaen ympäristöstä. Erotus on vain siinä, ettei hän koskaan ole tunnustanut tai antanut aavistaa sellaista tarkoitusta, mutta saavuttanut sen kuitenkin, aivan kuin itsensä ja lukijan tietämättä.
Aeneidin yhdeksännessä laulussa on toinen luonnonkuvaus kehyksenä kertomukselle Nisus ja Euryalus ystävysten kuolemasta. Vihamieliset rutulit ovat piirittäneet troijalaisten leirin, kun Aeneas, näiden päällikkö, on poissa. Kaksi troijalaista nuorukaista, Nisus ja hänen nuorempi ystävänsä Euryalus, ottavat yöllä hiipiäkseen vihollisjoukon läpi saattaakseen Aeneaalle sanan hänen miestensä vaarallisesta tilasta. Näin tehdäänkin. Vihollisleiri on kuvattu hyvin havainnollisesti: "Unen ja viinin horroksissa makaavat miehet, ja varustetut vaunut peittävät ruohon. Pyörien välissä on hajallaan ruumiita, viinitynnyreitä, valjaita ja aseita."
Leiritulet luovat valoaan kentälle, ja niiden piirin ulkopuolella ovat ratsuväen hevoset liekaan pantuina laitumella. Nykyaikainen kertoja olisi, saadakseen valovaikutuksia tauluun, tuskin jättänyt kuvaamatta, kuinka leiritulien loimu taittui aseihin ja varustuksiin, mutta Vergilius ei niin tee, koska tapausten kulku ei sitä vaadi. Hän siis jättää lukijan mielikuvitukselle tuon valovaikutelman lisäämisen.
Mutta ennenkuin ystävykset ovat ehtineet hiipiä rutulien leirin läpi, missä he viipyvät pistääkseen miekkansa joidenkuiden nukkujien ruumiisiin, nousee kuu näköpiirin yläpuolelle. Satapäinen ratsuparvi näyttää lähestyvän leiriä, ja ennenkuin Nisus ja Euryalus ovat ehtineet syöksyä metsään, jonka reunassa rutulien leiri on, ovat ratsastajat heidät nähneet. Kuun säteet, jotka heijastuivat Euryaluksen kiiltävästä kypärästä, ovat ilmaisseet heidät. Tässä on siis käytetty edellä kaivattua valovaikutusta, koska sillä on osansa kertomuksessa ja nuorukaisten kohtalossa.
Metsäkin, jonne he nyt syöksyvät piiloon, on kuvattu jokseenkin laajasti; mutta se ei tapahdu luonnonkuvauksen itsensä vuoksi, vaan sen selittämiseksi, miksi nuorukaiset eksyivät toisistaan. Euryalus joutuu ensin rutulilaisten ratsumiesten käsiin. Nisus kiiruhtaa hänen avukseen, vaikka kaikki apu on mahdotonta, ja heittäytyy keihäitten lävistämänä kuolleen ystävänsä ruumiin päälle. Euryalusta verrataan hänen kaatuessaan purppurakukkaseen, joka auran viiltämänä riutuu kuolemaan, ja korkeavartiseen unikkoon, kun se kumartaa päätään myrskyisten sadekuurojen painaessa.
Säkeet, joissa hänen kuolemaansa kuvataan, ovat sointisävyltään kauneimpia, mitä roomalainen runous on luonut. Tämä kohta on merkillinen vielä siitäkin, että se on ainoa, missä Vergilius luopuu eepillisestä tyylistään, ylistääkseen omasta puolestaankin niiden onnea, jotka hyvinä ystävinä saivat kuolla yhdessä, ja lausuakseen sen toivomuksen, että hänen laulunsa osaltaan ikuistaisi heidän muistoaan.
Se eroavaisuus muinaisroomalaisen ja nykyaikaisen maisemakuvauksen välillä, josta tähän saakka olen huomauttanut, koskee sitä oikeastaan vain sen esiintyessä eepillisessä kertomuksessa, ja tämä ero, kuten olemme huomanneet, on siinä, että roomalainen eepikko pitää tarkkaa vaaria, ettei maisemakuvaus milloinkaan saa paisua pääasiaksi tai pitemmäksi aikaa keskeyttää tapausten kulkua — jollainen ilmiö sitävastoin on perin tavallinen nykyaikaisissa eepillisissä runoissa.
Usein on koetettu yleisemmällä, kaikkiin kohtiin soveltuvalla tavalla määritellä sitä eroa, joka suuresta yhtäläisyydestä huolimatta heti pistää silmään verratessa antiikkista ja nykyaikaista luonnonkuvausta. Niinpä on esim. oltu huomaavinaan, että antiikkinen maisemakuvaus on pääasiallisesti plastillista kiintyen enemmän muotoihin kuin valoon ja väreihin. Se pitää kuitenkin vain osittain paikkansa.
On antiikkisia luonnonkuvauksia, jotka ovat suurimmalta osaltaan tai aivan kokonaan plastillisia, jotka tekevät selkoa maiseman suurista viivoista eikä mistään muusta, mutta on myös toisia, joissa valolla ja väreillä on päätehtävä. Horatius puhuu puhtaan kuun loistosta yöllisellä merellä; Vergilius kuunsäteiden värinästä meren aalloilla ja meren auringonvalossa vyöryvistä purppura-aalloista; Lucretius kastepisaroista, jotka kullanpunaisessa aamuvalossa läikkyvät ruohossa kuin timantit, samalla kun järvet ja virrat huokuvat sumua, ja Catullus on pitemmälti kuvannut meille merta aamunkoitteessa, jonka kauneutta ei yksikään nykyaikainen kirjailija ole kyennyt sen paremmin esittämään.
Siinä ei siis ole roomalaisen ja nykyaikaisen luonnonkuvauksen varsinainen erotus. Sitten on taas haettu erotusta siitä, että antiikkisista luonnonkuvauksista, niin plastillisia kuin ne ovatkin ja niin suuresti kuin ne rakastavatkin väriä ja valoa, puuttuisi kuitenkin se, mitä me sanomme taustaksi. Mutta sitäkään väitettä ei voi puolustaa. Kun roomalainen runoilija Statius kuvailee näköalaa Sorrenton rannalla olevan huvilan ikkunasta, on tässä kuvauksessa yhtä selvä tausta kuin missä nykyaikaisessa kuvauksessa hyvänsä, joka esittää Napolinlahden silmälle tarjoamaa näkyä. Taustana on Statiuksen runossa näköpiiri merellä ja "laskeva aurinko ynnä taivas, joka saa tunnelmansa illalta, kun ennen päivän sammumista metsän kattamat vuoret upottavat varjonsa vesiin ja palatsit aivan kuin uivat kristallinkirkkaassa meressä".