Ainoa, mitä tässä suhteessa voi täydellä syyllä sanoa, on se, että keisarikunnan runoilijat, samoin kuin koko antiikkinen ajanjakso, rakastivat sellaisiakin luonnonkuvia, joilla on ahtaat rajat, ilman näköalaa etäisyyteen, jollainen esim. on syvällä metsän sylissä kirkkaansininen lähde, jota sen partaille saakka ympäröi hieno kukkien kirjailema ruohopeite ja hiukan kauempana vanhat ja tuuheat puut.
Niin kuvaa Ovidius sitä lähdettä, missä Narkissos nuorukainen näki oman kauneutensa ja siihen ihastuneena riutui toivottomasta rakkaudesta peilikuvaansa. Niin ylistää Horatius Bandussian lähdettä, omaa lähdettään maatilallaan Sabinilaisvuoristossa, ja sen pienestä vesikuvastimesta, joka on hänen sanainsa mukaan kirkkaampi kuin kristalli, ja kalliosta, jolta sen lirisevät pikkulaineet hyppelevät, ynnä vanhasta rautatammesta, joka kasvaa tuolla kalliolla, hän laatii eräässä laulussaan pienen sievän maisemamaalauksen. Tuollaiset pienet ahdaskehäiset luonnonkuvaukset eivät myöskään ole harvinaisia nykyaikaisessa runoudessa, ja tältä alalta tavataankin hyvin miellyttäviä kuvia kaikkein uusimpien maisemamaalausten joukossa.
Kolmas yritys tavata oikea erotus muinaisroomalaisen ja nykyaikaisen maisemakuvauksen välillä hakee tätä eroa siitä, että edellinen aina esittää kirkasta ilmaa ja täyttä valoa, mutta siltä puuttuvat väliasteet, kaikki hämärään ulottuvat heijastukset ja kaikki valoon tunkeutuvat puolivarjot — että se siis ei jää katselemaan eikä huomaa ilmaperspektiivin ja valohämyn omituisuuksia. Tätä huomautusta pidän puolestani oikeana, sillä ne poikkeukset säännöstä, mitä tässäkin voi havaita, eivät ole sellaisia, että ne todellakin sen kumoaisivat.
Etelän runoilijoilta ja maisemamaalareilta puuttuisi vieläkin tämä väliasteiden ja valohämyn ymmärrys, jolleivät pohjoisen Euroopan kokemukset olisi tässä tulleet heille avuksi. Pohjoinen taivas kalpeampine väreineen ja alakuloisempine, sekaisempine vivahduksineen pakottaa hakemaan korvausta valojen ja varjojen moninaisuudesta. Ja kuultavanhämärään varsinaisessa maalauksessa liittyy se, mikä on uneksivaa ja salaperäistä nykyisen runouden luonnontunteessa.
Kenties on myös tuo suuremman osan vuotta sisällä vietetty elämä, joka on tavallista pohjoisten kansojen keskuudessa, ja veltostunut kyky käsittämään luonnon yksityiskohtia, jonka sivistyneen luokan pitkät kouluopinnot aiheuttavat, osaltaan vaikuttanut luonnonkäsityksemme muuttumiseen. Meidän joukossa m.m. on tämän johdosta hyvin monta, jotka eivät kykene erottamaan niinipuuta ja saarnia toisistaan, tai tuntemaan tavallisimpia lintujamme niiden laulusta ja höyhenpuvusta. Sellaisissa oloissa kiintyy mielikuvitus pikemmin yleisiin piirteisiin, maiseman tunnelmaan, ja jos edellinen kyvyttömyys onkin valitettava puute, niin sen tässä huomautettu seuraus on taas etu.
Realistinen suunta nykyaikaisessa kirjallisuudessa pyrkii, kuten tunnettu, korjaamaan tätä epämääräistä yleisyyttä luonnonkuvauksessa, ja sen onkin joskus onnistunut luoda mainioita pienoiskuvia, erinomaisia havainnollisuuden ja yksilöllisyyden puolesta; mutta vielä useammin se on joutunut pitkäveteisesti luettelemaan yksityiskohtia, jotka kiihoittamatta lukijan mielikuvitusta vaikuttavat ikäviltä ja väsyttäviltä eivätkä tee kuvaa kokonaisuudeksi sielun silmälle, vaan yhteyttä vailla olevaksi yksityiskohtien kokoelmaksi.
Antiikin kirjailijoilta ei kuitenkaan kokonaan puutu valohämyn tajua. Mutta on kuvaavaa, ettei heissä herätä varjojen ja valojen moninaisuutta tajuamaan päivän, vaan kuutamoisen tai tähtikirkkaan yön valohämy. Lucanus kuvaa mielellään tähtitaivasta silloin, kun se kaartuu meren yli, jonka myrskyiset aallot vilahtelevat yön pimeässä. Vergilius antaa Aeneaan, kun tämä on laskeutunut manalaan, kulkea yli kenttien sellaisessa puolihämärässä, jonka kuu aiheuttaa pilvien välistä lähettäessään pettävää valoaan kulkijan polulle ja tässä hämärässä hän näkee isänsä haamun "sellaisena kuin utuharsojen läpi kuvittelee näkevänsä vilahduksen äsken syntyneestä kuusta".
Epäilemätöntä on, että syvät metsät värisevine valoineen ja varjoineen ovat jättäneet Rooman keisarikunnan runoilijoihin vaikutelmia, samanlaisia kuin mitä me itsekin voimme tuntea syvän metsän sylissä. Kuvatessaan lehtoa, missä druidit muinoin suorittivat uhrejaan, tuo Lucanus esille sitä kaameata ja lumoavaa tunnetta, jota tuollainen sisäkuva voi herättää. Vergilius taas panee tummat myrttimetsät humisemaan niillä manalan kentillä, surun kentillä, missä onnettoman lemmentuskan uhrit oleskelevat. Siellä voivat ne henget, jotka haluavat olla yksin muistoineen, loitota yksinäisille poluille, häiriintymättä mietiskelläkseen tuskaa, jota tuskin haluavat menettää, tai jos rakastavaiset täällä ovat jälleen tavanneet toisensa, saavat he taas kuljeskella kahden kesken.
Ne, jotka tunkeutuvat syvemmälle siihen kysymykseen, johon tässä olen koskettanut, ovat olleet keksivinään varsinaisen ja kaikissa kohdissaan todistettavan erotuksen antiikin ja nykyajan luonnonkuvauksen välillä siinä, että jälkimäinen on subjektiivisempaa, että nykyaikainen ihminen ikäänkuin liittyy luontoon, uneksii siihen jotakin omasta sielustaan. Ja sitten kun näin on tehty, näkee hän luonnonilmiöissä oman sisäisen elämänsä peilikuvia. Luonto, jolle antiikki antoi jumalaisen elämän, on oltuaan kauan kuolleen koneiston kaltaisena saanut ihmisen omasta povesta uuden elämän, jota kohtaan hän luulee voivansa olla vielä syvällisemmin myötätuntoinen kuin jos tuo elämä olisi hänelle vierasta ja korkeampaa.
Tässäkin vastauksessa on epäilemättä jotakin oikeata, vaikka tämä oikea on ilmaistu perin häilyvin sanoin. Immanuel Kantin ja häntä seuraavien ihanteellisten järjestelmien mukana alkoi uusi ajanjakso runoudessa ja luonnonkäsityksessä. Näiden järjestelmien mukaan luonto ei oikeastaan ole muuta kuin osa ihmisen omaa itseä, nimittäin hänen aistihavaintojensa kokonaisuus, joille ihmishengen käsitystapa ajan ja paikan rajoissa antaa järjestyksen ja muodon.