Luonnontieteenkin mukaan jää ihmisen omaksi tehtäväksi pukea luonto valoon ja väreihin, säveliin ja tuoksuihin, sillä eetteriatoomien värähdykset muuttuvat valoksi ja väriksi vasta ihmisen silmässä, ja ilman värähdykset muuttuvat soinnuiksi ja säveliksi vasta hänen korvassaan. Toiselta puolen myönnetään samalla, että juuri tuo sama ilmiömaailma antaa herätteitä ja vaikutelmia, joiden välityksellä ihmishengessä uinuvat älylliset voimat saadaan toimimaan ja kehittymään, ja siten on ihmisen ja luonnon välille taas solmittu mitä läheisin side. Ne ovat olemassa toisiaan varten, toisilleen tarkoitettuja, ja se, mikä luonnossa on todellisuutta, kumpuaa samasta lähteestä kuin inhimillinen persoonallisuuskin.
Kuinka syvälle nämä ajatukset ovat puuttuneet nykyaikaiseen runouteen ja määränneet sen kannan, sitä todistaa uudemman runouden historian joka sivulla sekä sellainen luonnonsymboliikka kuin esim. Lenaun että myös ne tavallisesti vähemmän onnistuneet yritykset, joita joka päivä saamme havaita, kun haetaan rinnakkaisuuksia ihmissielun tunnelmien ja luonnonilmiöiden välillä.
Ylevimpiä luonnonkuvauksia, mitä koskaan on luotu, lienee se, missä Goethe tekee tajuttavaksi Faustin sammumatonta valon ja kirkkauden kaipuuta siinä ikävöimisessä, joka valtaa hänet, kun hän vaeltaessaan kaupunginportin ulkopuolella näkee kukkulalta auringon laskun:
Jos siivin voisin nousta lentohon, sen myötä liitää, yhä liitää! Iki-iltahohteess' silmä nähdä sais hiljaisen mailman käyvän esiin; kuin hehkuin välkkyis vuoret, laaksot uinahtais, hopeapurot virtais kultavesiin. Ei estäis jyrkät vuoret rotkoineen ylevää retkeäni taivaan sineen; — ja hämmästyksin aavan meren veen nään tuossa soiluvine lahdelmineen. Taa vetten jumalatar vihdoin vaipuu, mut innoin sydämeni lyö: pois kiidän, ikivaloon mun on kaipuu, on eessäin päivä, takanani yö, ja ylhäällä on taivas, alla selät seljaat!
[Käännös Valter Juvan. Suom.]
V.
USKONNOLLINEN TUNNE JA LUONNONKÄSITYS.
Edellisessä luennossani selostin klassillisten kansojen, roomalaisten ja helleenien, käsitystä luonnon kauneudesta ja koetin osoittaa, että se, puhtaasti esteettiseen sisältöönsä nähden, oikeastaan oli sama kuin meidänkin. Mutta arvostelmamme eivät juuri koskaan ole puhtaasti esteettisiä, koskekoot ne sitten luonnon tai taiteen ilmiöitä. Usein sekaantuu siihen, perin määräävälläkin tavalla, aistimuksia muiltakin aloilta kuin esteettiseltä, esim. sovinnaisesta säädyllisyydestä, varsinaisesta siveydestä, filosofiastamme tai uskonnostamme, jotka vaikuttavat makuarvostelmiimme, voivatpa ratkaista niiden suunnankin, meidän olematta siitä täysin tietoisia ja vakuuttaessamme itsellemme, että arvostelimme asiaa vain kauneuden kannalta. Tästä esitin edellisessä luennossa monta esimerkkiä ja huomautin, että taidearvostelijan tehtävänä on korjata sellaiset erehdykset, jotka pimentävät sen totuuden, että yleispätevät esteettiset arvostelmat ovat mahdollisia.
Jos nyt otamme huomioon, että klassilliset kansat uskoivat erityisten jumalallisten voimien olemassaoloon ja toimintaan luonnossa, niin on selvää, että heidän esteettinen käsityksensä siitä, vaikka se pohjaltaan olikin sama kuin meidän, sai hieman toisenlaisen tunnelman, kun tämä uskonnollinen käsitys sulautui yhteen sen tehon kanssa, jonka luonnonilmiöt suorastaan jättivät heidän tunne-elämäänsä.
Missä hyvänsä oli yksinäinen paikka, johon liittyi rakkaita muistoja, tai kohta, josta oli laaja ja kaunis näköala seudun yli, tai hedelmällinen laakso tai viljavia peltomaita, jotka herättivät jumalallisen hyväntyön aistimuksia, pystytettiin siihen mieluisasti alttari, vaikka mitä yksinkertaisin, ja paikka pyhitettiin sen seudun suojelushengelle. Samoin tehtiin myös varjoisissa lehdoissa ja lähteiden lähellä.