Se uskonnollinen väritys tai tunnelma, joka siis vallitsi antiikkisessa luonnonkäsityksessä, mutta joka pakanuuden hävittyä yhä enemmän katosi eurooppalaisten kansojen keskuudesta, aiheutti sen, että roomalaiset ja kreikkalaiset suhtautuivat, puhtaasti käytännölliseltä kannalta, luontoon toisin kuin me. He eivät, yhtä vähän kuin mekään, olleet hajoittamatta kalliota tarvitessaan kiveä tai kaatamatta metsää, jos se oli uutisviljelyksen tiellä, jossa tapauksessa kuitenkin mielellään säästettiin vanhimmat ja kauneimmat puut. Mutta sen ohessa ei kuitenkaan kadotettu näkyvistä, jos niin saan sanoa, kunnioittavaa seurustelua sen luonnon kanssa, jota näin muutettiin.
Antiikin ihmisillä täytyi olla omantuntonsa kannalta paikkansa pitävä syy tällaisen muutoksen tekemiseen, ja he pitivät velvollisuutenaan jollakin lailla korvata sen kauniin, mitä aineellisten etujen tähden oli ollut pakko riistää luonnolta.
Meidän päivinämme voi käydä niinkin, että talonpoika vähääkään epäröimättä, ilman ainoatakaan kaipauksen huokausta hakkaa maahan pihalla kasvavan tammen, jonka juurella hän tietää isänsä nauttineen viileyttä, ja hän itse on lapsena leikkinyt ja nähnyt omien lapsiensa leikkivän, jos hän vain saa puusta muutaman kolikon. Jokapäiväisestä yhdessäolosta huolimatta ei mikään side yhdistä hänen sydäntään tuohon hiljaiseen elimelliseen olentoon, joka on koristanut hänen kotiaan.
Toinen taas myy ja hakkauttaa maahan putipuhtaaksi metsän, joka on tarvinnut vuosisatoja saadakseen kylliksi kasvuvoimaa jonkun hänen omistamansa mäen rinteellä. Sade huuhtoo sitten pois sen mullan, josta puut saivat ravintonsa, ja tarvitaan ehkä miespolvien aika, ennenkuin uutta metsää kasvaa raiskatulle paikalle. Myyjällä ei ole siinä kohden mitään sääliä; jos hän on tyytymätön tekoonsa, johtuu se siitä, että hän on saanut huononlaisen hinnan.
Sellaista voi tapahtua ainoastaan niinä aikoina, jolloin kansan suurin osa on tottunut pitämään luontoa vain kuolleena aineksena, jonka luoja on, minkäänlaisitta sitoumuksitta ihmisen puolelta, antanut hänen käytettäväkseen, ja jota hän voi pidellä niin häikäilemättä kuin itse haluaa.
Oman aikansa talonpojista kertoo roomalainen kirjailija Plinius nuorempi, että kukin heistä oli valinnut itselleen puiden joukosta ystävän, jota koetti suojella vahingolta. Jokaisella talolla oli, kuten germaanienkin kesken, oma nimikkopuunsa, ja kaupungeillakin oli omansa. Rooman muurien sisällä oli Neron aikana kaksi puuta, joita luultiin yli kahdeksansadan vuoden ikäisiksi ja pidettiin pääkaupungin nimikkopuina.
Muutamat kirjailijat ovat yrittäneet lukea kristinuskon viaksi sen, että sydämetön ja mielikuvitukseton suhtautuminen luontoon on levinnyt eurooppalaisten kansojen keskuuteen, ja he ovat taipuvaisia pitämään sitä monijumalaisten uskontojen häviön välittömänä seurauksena. Välttämätön ei tämä seuraus kuitenkaan ollut. Kristinopissa ei ole mitään, mikä estäisi ihailemasta luonnossa luojan työtä ja pitämästä sen kauneutta heijastuksena sen aiheuttajan ihanuuden loistosta.
On kyllä totta, että kristillisissä peruskirjoissa on lausuttu kirous luontoa vastaan. Mutta tuo kirous ei vedä mitään rajaa ihmisen ja luonnon välille; se esitetään päinvastoin ansaitsemattomana ja sen vuoksi myötätuntoon kehoittavana osallisuutena henkisen maailman ja etenkin ihmissydämen turmelukseen. Ja tälle myötätunnolle apostoli Paavali antaa liikuttavan ilmaisun eräissä sanoissa, joihin sisältyy mitä syvin ja rakastavin käsitys luonnon suhteesta ihmiseen. Ne puhuvat luonnon osallisuudesta ihmisen ohella Jumalan armolliseen päätökseen maailman tarkoituksesta.
Tarkoitan Paavalin sanoja, että luonto huokailee ja tuskailee meidän kanssamme, joiden syntisyyden takia se kärsii, ja että sekin, mikäli siinä elollista on, kerran on saapa Jumalan lasten ihanan vapauden. Tällä ylevällä opillaan on suurin evankeliumin sanansaattajista tahtonut olla riistämättä luonnolta sitä myötätuntoa, jota hänen aikansa pakanalliset kansat olivat sille osoittaneet, ja päinvastoin halunnut tuoda luonnon vieläkin lähemmäksi ihmisten sydäntä. Ettei niin ole tapahtunut, se osoittaa vain, että kristinuskossa vielä on paljon siemenviljaa, joka yhä lepää ladoissa eikä ole tavannut kylvömiestä. Eikä meidän hyötyä tavoittelevana aikanamme maaperä olekaan kylvöille sopivaa. Monista metsäkeinottelijoista apostolin oppi olisi perin epäkäytännöllinen.
Mitä sivistyneihin luokkiin tulee, on filosofia jo 1600-luvulta alkaen vaikuttanut tylsyttävästi luonnontunteeseen. Ranskalainen filosofi Descartes piirsi silloin mahdollisimman selvän rajaviivan, jonka toiselle puolelle jäi ihminen ajattelevana ja tuntevana olentona, toiselle eläimet automaatteina ja koko muu luonto voimien liikuttamana, mutta itsessään voimattomana aineena, elämän täydellisenä vastakohtana.