Luulisi, etteivät filosofien mielipiteet tunkeudu kauas heidän oman piirinsä ulkopuolelle, mutta näin on kuitenkin asian laita. Tuhansista näkymättömistä aukoista ne tihkuvat sivistyneitten luokkien käsitystapaan ja pääsevät tätä määräämään. Ja Descartesin oppi on helppotajuisuutensa ja selvyytensä vuoksi tässä kohdassa levinnyt yleisesti ja kiintynyt mieliin lujemmin kuin mikään myöhempi filosofinen järjestelmä, ollen elossa vielä nytkin, vaikka harvat ovat selvillä, mistä tuo mielipide alkujaan on kotoisin. Muuten on materialismikin 1700-luvulta lähtien tukenut uskoa siihen elottomuuden abstraktsioniin, jota sanotaan aineeksi.

Mutta meidän aikamme luonnontiede siirtää elävän ja tuntevan rajaa yhä kauemmaksi sille alueelle, missä Descartes näki vain automaattisia koneita ja kuolemaa, ja kokemukseen perustuva filosofia menettelee samoin. Kenties sen vuoksi saamme toivoa, että tulee aika, joka myöntää oikeiksi seuraavat erään ruotsalaisen tiedemiehen joku aika sitten lausumat sanat:

"Miksi Jumalan elävässä maailmassa pitäisi olla tuollainen elämän ja kuoleman vastakohta? On jo täysin otaksuttavaa, että tulevaisuuden opetus hylkää sen opillisten pyrkimystemme tarpeettomana tukena. Elämä on voittava kuoleman täydellisesti, niin että elämän käsitettä pidetään ominaisuutena kaikessa. Ja jäljellä olevat määritelmät 'orgaaninen' ja 'epäorgaaninen' luonto sovitellaan siihen suuntaan, etteivät ne enää merkitse elollisen ja elottoman erotusta, vaan ainoastaan elinvoiman eri lajeja. Silloin puhutaan vain orgaanisesta ja epäorgaanisesta elämästä."

Tällä olen tahtonut vain huomauttaa kahta seikkaa: 1. Uskonnollisen ja esteettisen tunteen yhteensulautuminen luontoa tarkastellessa oli tavallista antiikkisessa maailmassa ja koski rahvastakin, kuten asian laita ei nyt enää liene. 2. Mutta samalla ei saa lukea luonnonkäsityksen erilaista sävyä antiikin ja nykyajan kansain kesken johtuvaksi jostakin kehityskulun aiheuttamasta ja syvälti vaikuttavasta muutoksesta sukukuntamme esteettiseen rakenteeseen.

Uskonnollisen tunteen ja esteettisen luonnonkäsityksen sulautuminen yhteen on mahdollinen ja todellinen vielä nytkin, vaikkakaan ei enää niin tavallinen. Vieläpä se ilmautuu, kuten kaikki tiedämme, ruotsalaisessa virsikirjassammekin virressä 481, jota juuri sen takia on ankarasti moitittu ja puolustettu. Sen runoilija näkee Jumalan jälkiä kaikkialla, missä vain voima ilmenee, kukka tuoksuu ja tähkä taipuu, ja kuulee hänen äänensä yhtä hyvin siellä, missä kesätuuli suhisee ja lehto laulaa ja virta kohisee, kuin omassa sydämessäänkin.

Sen, joka käsittää luontoa siten, ei ole vaikea ymmärtää kreikkalaisia ja roomalaisia kirjailijoita, kun he joskus puhuvat omista luonnonvaikutelmistaan. Hän voi, huolimatta enemmän kuin 18 vuosisadan aikaerosta, huolimatta niistä vaiheista, mitä inhimillinen kulttuurielämä sittemmin on kokenut, täydellisesti ymmärtää seuraavat tunnetun roomalaisen valtiomiehen ja filosofin Senecan sanat:

"Jos sinä", sanoo hän, "katselet lehtoa, missä vanhoja, tavattoman korkeita puita seisoo tiheissä ryhmissä, niin että niiden toistensa väliin ja päälle ojentuneiden lehvien katos peittää taivaan silmistäsi, niin vaikuttaa puiden kuninkaallinen kasvu, paikan yksinäisyys ja puiden latvojen syvä varjo, joka taittuu auringon paistetta vastaan sitä ympäröivän seudun yllä — se vaikuttaa tunteeseesi niin, että tunnet jotakin jumalallista olevan läsnä. Ja kun näet luolan, jota eivät ihmiskädet, vaan luonnon oma voima on kaivanut, niin valtaa sydämesi jonkin salaperäisen ja korkeamman aavistus."

Luulen, että monetkin aikalaisemme voivat vahvistaa Senecan tässä lausuman sielullisen kokemuksen. Jos arvostelemme asiaa nykyaikaisista taulukokoelmista ja taidenäyttelyistä saamiemme vaikutelmien mukaan, ovat monet maisemamaalareistamme halunneet juuri tuota tunnetta ilmaista.

Asialla on kuitenkin eräs puoli, jota en vielä ole koskettanut. Useat kultuurihistorioitsijamme ja heidän joukossaan mainio Rooman tapojen historian tutkija, königsbergiläinen professori Friedländer, ovat huomauttaneet, että vaikka klassillisten ja nykykansojen luonnontunne niin sanoaksemme liikkuukin samalla tasolla, oli kuitenkin edellisten ahtaampi ja yksipuolisempi, ja mielestään sattuvana todisteena he mainitsevat sen seikan, että roomalaiset ja kreikkalaiset eivät ollenkaan pystyneet käsittelemään vuoristomaisemien ja alppiseutujen kauneutta. Friedländer ja hänen kannattajansa esittävät tämän mielipiteen tueksi kutakuinkin seuraavaa:

Roomalainen kirjallisuus todistaa joka kohdassa, että roomalainen ennen kaikkea tunnusti ja rakasti laaksojen, tasankojen ja meren kauneutta, kun näet laaksoa tai tasankoa elähytti kimalteleva vesi ja koristivat lehdot. Vuoria he pitivät esteettisesti arvossa oikeastaan vain taulun taustana tai kehyksenä. Milloin hyvänsä roomalainen puhuu luonnonkauneudesta, tarkoittaa hän tällaisten seutujen suloa. Hyvin harvoin puhuu roomalainen runoilija sillä tavalla, joka osoittaa, että hänen silmänsä on ihaillen viihtynyt vuoristomaisemassa. Tosin kuulemme Vergiliuksen puhuvan "isä Apenninuksesta", jonka tammien latvoissa myrsky pauhaa ja joka ylpeänä kohottaa lumista päätään pilvien yli, ja Horatius kertoo Soractesta, joka lumesta välkkyen kohoo campagnan taivaanrannalla. Mutta se mielenkiinto, jota runoilijat näille vuorille osoittavat, on mielenkiintoa matkan päästä, on mielenkiintoa taustalla olevaan esineeseen, joka vastakohtana kohottaa kokonaisuuden viehätystä.