Monin paikoin tapaa sellaisiakin ilmaisuja, jotka edellyttävät itsestään selvänä asiana, ettei vuoriseutu voi olla kaunista, ja että tarvitaan tottumusta, ennenkuin silmä voi sietää sellaista luotoa. Niinpä esittää Cicero todistuksena tavan voimasta, että on seutuja, jotka, meidän niissä kauan oleskeltuamme, voivat näyttää miellyttäviltä, vaikka olisivatkin vuoriseutuja tai metsän peittämiä. Koko roomalaisesta kirjallisuudesta hakee turhaan yhtä ainoata sanaa, joka viittaisi siihen, että joku monista alppien yli kulkeneista roomalaisista olisi pitänyt niitä kauneudellaan tehoavina. Päinvastoin sanotaan niitä kaameiksi ja hirmuisiksi. Aikana, jolloin sadoittain ja tuhansittain roomalaisia vuosittain kulki lukuisia alppiteitä, kun Sveitsi oli Rooman vallan alainen ja siellä asui paljon roomalaisia, näkivät matkustajat vain ne vaivat, vastukset ja vaarat, joita heidän oli kestettävä, vuoripolkujen kapeuden ja suuren jyrkkyyden takia, kun ne kiemurtelivat hirmuisten äkkijyrkänteitten reunoja pitkin, vain jää- ja lumiaavikkojen kamalan yksinäisyyden ja sen tuhon, jota lumivyöryt aiheuttivat. Mutta he eivät puhu sanaakaan aamu- ja iltaruskon heijastuksesta alppien ikuisella lumella, vuorijäätiköiden värivivahduksista tai sveitsiläisten maisemien suurenmoisesta luonnosta.
Samoin mainitaan hyvin harvoin vuorille-nousuja tai vuoriretkeilyjä, ja kun niin tapahtuu, saamme tietää, ettei tarkoituksena ollut hakea alppiseudun tarjoamia luonnonkuvia, vaan uteliaisuuden tai muunlaisen tiedonhalun tyydyttäminen. Meille on vielä keisariajalta säilynyt kuvaus Etnasta, kirjoitettu runosäkeillä, ja on siis olevinaan jonkinlaista runoutta. Mutta tämä kertomus on sisällöltään aivan luonnontieteellinen eikä mainitse sanaakaan näköalasta vuoren kukkulalta.
Roomalaisten päähän ei olisi pälkähtänytkään, niin rohkeita ja lannistumattomia ja niin väsymättömiä marssimaan kuin he olivatkin, milloin sotaretkistä oli kysymys — perustaa alppiklubeja, joiden jäsenet olisivat päättäneet olla jättämättä yhtään vuorenhuippua maan päällä ihmisjalan koskemattomaksi. Ainoa, mikä hiukan muistuttaa nykyajan romanttista luonnontunnetta, on keisari Hadrianuksen nousu Etnan huipulle, sieltä päivännousua katsellakseen; mutta itse vuoristoseutu sellaisenaan ei liene häntä miellyttänyt. Vieläkin ovat Etnalla sen talon rauniot, joka rakennettiin keisarille ja hänen saattueelleen yömajaksi.
Kaikesta tästä luulee Friedländer voivansa päättää, että antiikin kansoilta puuttui kyky käsittää oikean vuoristomaiseman kauneutta. Eräässä tutkielmassa siitä, mikä klassillisen muinaisuuden käsitys luonnonkauneudesta oli, on eräs ruotsalainen roomalaisen kirjallisuuden professori Lysander lausunut päinvastaisen mielipiteen. Hänen mielestään oli kreikkalaisilla ja roomalaisilla aivan yhtä selvä käsitys alppimaisemien suurenmoisuudesta kuin meilläkin; yhtä hyvin kuin mekin he käsittävät niiden kauneuden, mutta ero oli siinä, että roomalaisilla oli niin sanoaksemme oma asteikkonsa sekä luonnonkuvien että kaiken muunkin kauneuteen nähden, ja että vuoristomaisemat loittonevat enemmän kuin useimmat muut siitä, mitä he pitivät luonnon kauneusihanteena. Juuri se vaikutus, jonka alppiluonto roomalaiseen teki — hänhän piti sitä kauhistuttavana, hirmuisena — todistaa, ettei hän suinkaan ollut tylsä ylevän suuren, synkän, aution, kesyttömän ja kauhistuttavan ilmauksiin nähden luonnossa. Mutta hänen mieleensä ei voinut juolahtaakaan kätkeä sitä kauneuden vaikutelmaa, minkä sellainen luonto pakostakin jättää jokaiseen terveeseen, herkkään mieleen, jota esteettiset tuumailut tai päivän muoti eivät ole pilanneet.
Jos hän, kuten nykyajan matkailijat, olisi tyhjentänyt kielivaraston aarteet, ilmaistakseen hämmästyksensä ja ihmetyksensä alppimaisemia kohtaan, olisi hän kääntänyt ylösalaisin sen kauneusasteikon, joka oli kuulunut kaikille entisille ajoille, lukuunottamatta viimeksi kuluneita sataa vuotta, ja joka varmasti kuuluu tulevaisuudellekin, nimittäin sen kauneusasteikon, joka ottaa ihanteekseen sellaisen luonnon, mikä puhuu sopusointuisesti ja rauhoittavasti ihmissydämelle, sen luonnon, mihin ihminen tosiaankin voi arkipäiväisesti kotiutua, kun hän ei halua Byronin Manfredin tavoin inhimillisen tunteen lumirajalla taistella kauheita ihmisvihollisia voimia vastaan. Roomalainen ei halunnut kadottaa omaa itseään sellaisen luonnon vaikutelmiin, jonka kuulumattoman, mutta aineellisen suuruuden edessä ihminen painuu häipyvään mitättömyyteen.
Hän rakasti vuorta kauniina taustan koristeena; hän ihaili niitä plastillisia kukkulaviivoja, jotka ympäröivät Rooman campagnaa. Siellä, missä hän oli laaksossa, hänet saattoi, hämmennystä tuottamatta, myös vallata mystillinen tunto alppien vertauskuvallisesta merkityksestä ihmismielelle, ja hän voi uneksia, että noilla vuorenkukkuloilla asusti korkeita jumalia, ja että sieltä kumpuaa se lähde, josta runotaito virtailee. [Tämän kappaleen on tekijä käsikirjoituksestaan pyyhkinyt pois. Suom.]
Meidän päivinämme on ihastus vuoristomaisemien kauneuteen niellyt melkein kaiken muun harrastuksen luonnonkauneutta kohtaan. Tätä ilmiötä pitää Lysander osittain teeskentelynä, osittain sairaalloisena, ja hän huomauttaa — minkä seikan Friedländerkin on älynnyt —, että, sittenkun ihastus Sveitsin alppiluontoon on voittanut kaiken muun luonnonnäkyjen nautinnon, kuitenkin kaikki ne ihmiset, joilla on ollut kehittynyt antiikkinen katsantotapa, ovat mielestään saaneet perin vähän ravintoa sielulleen oleskelusta valtavilla vuoriseuduilla, mutta toiselta puolen kiitollisina nauttineet vuorille päin avautuvasta näköalasta.
Niin lausuu esim. nerokas ruotsalainen esteetikko Ehrensvärd Italian-matkansa kuvauksessa m.m. seuraavaa: "Hänen (Ehrensvärdin) silmänsä vapautuivat alppivuorista. Ne ovat kauniita matkan päästä, mutta niiden keskellä ollessa valtaa mielen hävityksen tunne."
Filosofi HEGEL sai saman vaikutelman, ja niin ajatteli myös taiteentuntija WINCKELMANN. Kun hän, oleskeltuaan pitemmän aikaa Italiassa, taas näki Tyrolin, ei hän tahtonut myöntää tätä vuoriseutua kauniiksi. Se, mikä hänestä ennen näytti valtavan majesteettiselta, tuntui nyt vain tuskastuttavalta ja painostavalta. Hänet valtasi alakuloisuus, eikä olo tuntunut hänestä miellyttävältä, ennenkuin hän oli jättänyt vuoret taakseen.
Ankarimmin on alppiluonnon kohottamista luonnon kauneusihanteeksi kuitenkin tuominnut runoilija Chateaubriand teoksessaan Voyage au Mont Blanc. Hän oli, kuten tiedämme, matkustanut hyvin paljon.