Toiset mallikuvat, jotka sisältyvät ihmisen olemukseen ja ennemmin tai myöhemmin, heikommin tai voimakkaammin, kirkastuvat ja vaikuttavat hänen tietoisuudessaan, ovat eetilliset ja esteettiset esikuvat, hyvän ihanne ja kauniin ihanne. Ihminen laatii itselleen mielleluokkia jostakin, jonka pitäisi olla, mutta jota ei ole. Hän ei omaksu sitä todellisuutta, mihin hänet on asetettu, täydellisen alistuvasti ja arvostelematta, kuinka vaativalta, voimakkaalta ja valtaavalta häntä ympäröivä maailma näyttäneekin. Hän tahtoo itseharjoituksella ja itsensä voittamalla jalostua, kasvatuksella tehdä lapset alttiiksi parantaville vaikutuksille ja yhteiskunnallisessa elämässä notkistaa täysi-ikäiset ja taivuttaa heidän itsekkäät vaistonsa oikean ja yleisen hyvän ohjenuoran mukaan. Hänessä syntyy tunne, jonka vaikuttaessa esineet näyttävät kauneilta tai ei-kauneilta, hän ei tahdo uudistaa todellisuutta ainoastaan siten, että se paremmin tyydyttäisi hänen aineellisia tarpeitaan, vaan myöskin siten, että se tuntuisi hänestä viehättävämmältä ja sopusointuisemmalta. Ja hän haluaa — ja sitä ei yksikään eläin ole halunnut — luoda itse, muodostaa itse, asettaa silmiensä eteen jäljennöksiä niistä kuvista, joita aistimusten ja mielikuvituksen yhdistelmien välityksellä on syntynyt hänen sielussaan, ja hänen näin vaistomaisesti sellaiseen luomistyöhön joutuneena piirtäessään ja muovaillessaan syntyy taide.
Näitten kolmen ihanteen, totuuden, hyvyyden, kauneuden mallikuvien yhtyessä, niitten toimiessa luonteessamme tulee ihmisestä kultuuri-ihminen ja siten jokin eläimiä korkeampi. Jolleivät nämä ihanteet olisi päässeet ilmoille hänessä, ei se ajankohta, jolloin ihminen esiintyi kiertotähdellämme, olisi tehnyt minkäänlaista käännettä aurinkokuntien elämän kehityshistoriassa. Ihmisen esiintyminen olisi silloin ollut vain uuden luurankois- ja nisäkäsmuodon esiintymistä niiden monien eläinlajien rinnalle, jotka ovat syntyneet, elävät, taistelevat ja kuolevat tällä pallolla. Vasta sitten kun ihanteet olivat niin sanoakseni ladelleet maahan ja asettuneet niiden asunnoiksi luotuihin sieluihin, nousee eläimellinen elo täällä korkeammalle itseään ja muuttuu sivistyselämäksi. Ja vasta silloin voi kokonaisuudessa huomata jotakin suunnitelmaa ja tarkoitusta muistuttavaa.
Onko meillä tieteellisesti oikeutta puhua suunnitelmasta ja tarkoituksesta maailman kehityksessä, on kysymys, johon saanen myöhemmin palata. Mutta olkoon se sitten totuus tai vain totuuden varjo, että maailman kulkuun vaikuttaa järki, joka on ottanut suorittaakseen tehtävän, on kuitenkin kieltämätöntä, että kultuuri-ihminen on toistaiseksi geologisten aikakausien lukemattomia vuosituhansia jatkuneen luomistyön viimeinen ja huomattavin tulos. Tämä luomistyö pyrkii, muutamalla sanalla sanoen, kehittämään hermostoja, jotka antavat tietoisuudelle — tajunnalle, tunteelle, mielle-yhtymille, ajatukselle — laajemman ja voimakkaamman toiminnan, ja tuo työ johtaa ennakolta edellytetyllä välttämättömyydellä siihen tulokseen, että lopulta syntyy olentolaji, joka kaipaa ja tahtoo löytää Jumalan; joka hakee selitystä maailmallisen olemisen arvoitukselle; joka sitä varten tutkii luontoa koettaen selvitellä sen syysarjat ja samassa tarkoituksessa tutkii itseään, koettaen selittää mietteittensä synnyn ja suhteet, ajatustapansa lait, tietämisvoimansa rajat; olentolaji, joka eroittaa pahan hyvästä eikä koskaan voi olla sitä tekemättä, vetäköön hän näiden vastakohtien rajaviivat kuinka hyvänsä, ja jolta ei sen vuoksi voi puuttua käsitystä siveellisestä maailmanjärjestyksestä, kuinka hän sitten epäröineekin sen käsityksen oikeutta; olentolaji, joka erottaa kauniin ja ruman ja jolla on vastustamaton halu voimiensa mukaan muodostella ympäristönsä sopusuhtaiseksi; olentolaji, joka lopuksi hakee ja jossakin määrin löytääkin keinot, joilla rajoittaa olemassaolon taistelun ahtaampiin rajoihin, korvatakseen sen, niin suuressa määrässä kuin suinkin on mahdollista, rauhallisella yhteistyöllä olemassaolon puolesta.
Luonnon suuri uudistustyö pyrki kehittämään, ennenkuin se vielä ehti ihmisen luomiseen saakka, yhä hienommalla elimistöllä varustettuja olentoja, joilla kuitenkaan tuskin oli muita taipumuksia ja kykyjä kuin mukautua ja alistua niihin oloihin, joihin heidät oli asetettu. Kun sitten ihminen oli luotu, oli maailman järjestelmään tullut olento, joka sovittaa olosuhteet älynsä mukaan, muuttaa luonnonsuhteet harkittujen suunnitelmien mukaan — joka toisin sanoen ei tyydy itse mukautumaan oleviin oloihin, vaan myös koettaa sovelluttaa näitä käsitteittensä mukaisiksi.
Kehitysopin pintapuolisen käsittämisen johdosta on meidän päivinämme levinnyt harhaluulo, jolla on osoittautunut olevan arveluttavia käytännöllisiä seurauksia. Niiden enemmistö, jotka ovat kuulleet kehitysopista puhuttavan, on käsittänyt sen niin, ettei kultuurielämä olisikaan niiden kehitysoppijaksojen määrätty jatko, joitten kautta elämä alhaisemmissa muodoissaan kulki, ennenkuin kultuuri-ihminen syntyi. He eivät näytä pitävän kultuurielämää ennen olleen luonnollisena jatkona, vaan jonakin vieraana, jonakin epäoleellisena, joka on syntynyt, vaikea sanoa kenen, erehdyksen vuoksi. He näyttävät pitävän älyllisiä, siveellisiä ja esteettisiä lakeja, jotka vaikuttavat kultuurielämässä, jonakin keinotekoisena, epäperäisenä verrattuna siihen, mitä he sanovat luonnonlaeiksi. Näillä herroilla ei näytä olevan aavistustakaan siitä, että ne lait, jotka johtavat henkistä elämäämme, myöskin ovat luonnonlakeja, vaikkakin asteeltaan korkeampia, saaden juuri maailman kehityksen välityksellä paikan toisten rinnalla ja yläpuolella, että kultuurielämäkin on luonnonjärjestelmä, vaikkakin lajiltaan korkeampi, ja että ne johdonmukaisuuden, siveyden ja kauneuden aatteiden mallit, jotka johtavat tätä kultuurielämää, ovat ilmestyksiä, joilla nyt on oma paikkansa maailman kehityksessä yhtä hyvin kuin muinoin niillä hämärillä mietteillä, jotka liikkuivat kivihiilikauden sammakkoeläinten, trias-kauden pussieläinten ja Jura-kauden liskoeläinten aivoissa. He vetävät viivan siihen, mihin heistä parhaalta näyttää, kehityssarjan läpi, niin että heidän sättimänsä kultuurielämä jää sen toiselle, niinsanottu luonnonelämä toiselle puolelle, ja hartaudella, mikä saisi itse luonnonelämää ihannoivan Rousseaunkin hämmästymään, he notkistavat polvensa kehityksen edessä sillä puolella viivaa, missä luonnonlait, riippumatta siitä, mitä he väittävät vääriksi vaikutteiksi, saivat olla voimassa.
Oikea, väärentämätön ihminen on sen vuoksi heidän mielestään se, joka elää yhtä vapaana esteettisistä ja siveellisistä laeista kuin Jura-kauden liskot tai liitukauden hampaalliset, liskomaiset eläimet; oikea, väärentämätön ihminen on näiden herrojen mielestä se, joka antautuu himoillensa yhtä alttiisti kuin luolahyena ja kunnioittaa soveliaisuutta ja hyviä tapoja yhtä paljon kuin se. He eivät kiellä, että ihmisen on alistuttava lakiin, mutta siihen, joka oli voimassa rajoittamattomana ja loukkaamattomana vanhaan hyvään aikaan, jolloin ihmislaitteet eivät olleet saastuttaneet luonnon järjestystä, siihen, jota sanotaan taisteluksi olemassaolosta, lakiin, joka on itsekkyyden periaate, julistaa pannaan sääliväisyyden ja rinnastaa lain ja väkivallan.
Omituista kyllä, ja kaikkein vähimmän uskottavaa, on se, että monet niistä, jotka sanovat puolustavansa heikkojen asiaa, vetoavat tähän lakiin ja pitävät sitä ainoana, joka saa johtaa meidän tekojamme. Näillä heikkojen puolustajilla ei ole, sittenkun he ovat asettuneet tämän lain kannalle, mitään johdonmukaista oikeutta tuomita belgialaisia tehtailijoita, jotka riistävät työläisensä luita ja ytimiä myöten, sillä tehtaanomistajathan voivat puolustautua olemassaolon taistelun lailla. Minä otaksun, etteivät he heitä tuomitsekaan, vaan pitävät heidän menettelyään luonnollisena ja oikeana, ja että he myös, samalta kannalta katsoen, pitävät luonnollisena ja oikeana, että belgialaiset työmiehet, taistellessaan oman olemassaolonsa puolesta, sytyttävät tehtaat tuleen tai räjäyttävät ne ilmaan dynamiitilla. Kehitysopin pintapuolinen käsitys johtuu siis johdonmukaisesti pitämään yhteiskuntaelämää periaatteeltaan taisteluna yhteiskuntaluokkien välillä, missä voimakkaammalla on oikeus imeä viimeinen veripisara heikommasta ja heikommalla taas oikeus ryhtyä mihin keinoihin hyvänsä raivatakseen voimakkaamman pois tieltä. Samalla johdonmukaisuudella joutuu tämä käsitys kehitysopista siihen tulokseen, jota eräs sen kannattaja äsken kuuluu julistaneen, että paheella, joka seuraa himojaan, on oikeus käydä kunniallisesta; sehän seuraa siinä samaa luonnonlakia, joka hyenaakin johtaa.
Sanalla sanoen: ihmiseläin nousee kultuuri-ihmistä vastaan nojaten käsitteiden sekaannuksen laatimaan kehitysoppiin ja vaatii palaamista siihen alkutilaan, joka on ominaista maan kehityshistorian menneille aikakausille.
Tässä huomautettakoon kuitenkin, että tuossa suurenmoisessa historiassa ei itsekkyyden periaate ole milloinkaan ollut yksin vallitsevana. Sokea itsesäilytysvaisto, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin itsesäilytys, on tosin jo alusta alkaen esiintynyt toimivana jokaisessa niistä lukemattomista atoomeista ja voimakeskuksista, jotka ovat niinsanotun aineen perusosia. Se on esiintynyt toimivana kaikissa atoomien elimellisissä yhdistymissä, toimivana protoplasmaattisen elämänvirran molekyyleissä sen virratessa geologisten aikakausien läpi. Mutta tuo periaate on aivan kaaosmainen eikä olisi koskaan omin voimin voinut luoda järjestynyttä maailmaa.
Kun ainoastaan olemassaolon taistelusta koetetaan hakea selitysperustetta elimistöjen kohoavalle kehittymiselle ja elämän korkeammalle luomistyölle, on siinä menetelmävika, jonka osoittaminen ja selvittäminen ei kuitenkaan tässä ole paikallaan. Mutta paitsi tätä periaatetta vaikuttaa vielä toinen, järjestävä, jolla on tai näyttää olevan suunnitelma ja tarkoitus.