Voimme jättää ottamatta huomioon, millä nimellä tuota järjestävää periaatetta olisi nimitettävä. Jos sanoisimme sitä absoluuttiseksi, pelkäisi moni, että me siten väistyisimme kokemuksen alalta metafysiikkaan; jos sanoisimme sitä Jumalaksi, voitaisiin sanoa, että me siirtyisimme tieteelliseltä kannalta uskon kannalle. Yhden seikan saatamme kuitenkin varmasti lausua: sen näet, että meidän oma ajattelumme on tavallaan sukua maailman järjestävälle periaatteelle. Se meissä, mitä sanomme ajatuksemme laeiksi, se, mitä sanomme loogilliseksi kyvyksemme ja mikä sommittelee aistimuksemme järjestyneiksi mielleryhmiksi kooten ne tietoisuutemme persoonalliseksi yhteydeksi, tämä sisäinen elimistömme on jollakin lailla sukua maailman järjestävälle periaatteelle.
Sillä jollei niin olisi, ei logiikkaamme ja logiikasta kehittämäämme matematiikkaa voitaisi sovelluttaa siihen maailmaan, josta järjestävä maailmanperiaate on tehnyt sen, mikä se on. Logiikkaamme ja matematiikkaamme voi kaikissa tapauksissa sovelluttaa siihen ilmiömaailmaan, joka on varsinaisen maailman kohdiste meidän tietoisuuteemme. Senvuoksi saatamme laskemalla määritellä maailmankappaleiden liikkeitä ja ennustaa niiden keskinäiset asemat kaukaisina tulevina aikoina; senvuoksi saatamme laatia fysikaalisia otaksumia, jotka tulevaisuudessa, jatkuvien tutkimusten selvittelyn mukaan, vastaavat asioiden todellista fysikaalista kulkua. Ajatustoiminta järjestää suuren maailman ulkopuolellamme, samoin kuin ajatustoiminta järjestää oman pienen maailmamme meissä itsessämme. Se ajatustoiminta, joka järjestää suuren maailman, kuuluu sen olemuksen; se ajatustoiminta, joka järjestää oman sisäisen maailmamme, on taas sille ominainen. Molempien suhteellisen yhdenmukaisuuden todistaa se, mitä olen sanonut, ja ilman sitä olisi tiede mahdoton.
Meidän ei tule käsittää kehityksellistä työtä siten, että molemmat periaatteet, järjestyksen ja itsekkyyden, olisivat sen kulussa taistelleet keskenään niinkuin Ormuzd ja Ahriman kamppailevat Zoroasterin jumaluusopissa. Sokean itsesäilytysvaiston lukemattomat kannattajat ovat taistelleet keskenään eikä järjestävää periaatetta vastaan, jonka olemassaolosta niillä ei ole ollut aavistustakaan. Eikä järjestävä periaatekaan ole väkivaltaisesti rynnännyt niitä vastaan. Jos on sallittu tästä järjestävästä periaatteesta käyttää inhimillisen sielunelämän kokemuksista saatua käsitettä, voi sanoa, että se on kärsivällisesti ollut todistajana, kuinka maailma on kuulumattoman pitkinä ajanjaksoina ollut taistelutanner, jolla hirviömäiset eliöt ovat kieriskelleet leppymättömässä taistelussa toisiaan vastaan. Tuossa kärsivällisyydessä ei ole piillyt mitään julmuutta, sillä taistelijat ovat seuranneet omaa luontoaan, eikä sota ole tuonut muassaan siveellisiä, vaan ainoastaan hyvin vähän ruumiillisia kärsimyksiä, joilla on ollut oma tarkoituksensa.
Kärsivällisesti on järjestävä periaate sillä välin solminut syyperäisyys-siteitään, joissa nämä kärsimykset ovat niin toimineet, että olemassaolon taistelu, joka sellaisenaan ei olisi voinut johtaa edistykseen, on kantanut hedelmiä kehittelemällä yhä herkempiä ja jalompia eliöitä, kunnes vihdoin oli tullut aika, jolloin ihminen saattoi esiintyä määrättynä kasvattamaan itsensä korkeamman luonnonjärjestyksen kannattajaksi maailman avaruuden sillä kohdalla, josta on tullut hänen asuntonsa.
Hitaasti selvenee ihmiselle tietoisuus tehtävästään, ja mikäli se selvenee, sikäli hän erottaa oman ihannekuvansa, ja kun se kuva on täydellisesti kirkastunut, nousee se miehuuteen ja julistaa, mikä on sukumme korkein kutsumus: Olemassaolon taistelun sijaan on asetettava yhteistyö olemassaolon puolesta, himoa vastaan siveellinen harkinta, väkivaltaa vastaan oikeus, itsekkyyttä vastaan armeliaisuus ja uhrautuvaisuus, ja sitä eläimellistä ahdasmielisyyttä vastaan, joka voi ilmiöistä liittyä vain niihin, jotka koskevat ruumiillista itsesäilytysvaistoa, on pantava totuudenkaipuu ja tutkimushalu, joka piiriinsä tavoittelee maailmankaikkeutta.
Vielä yhtä vaatii tämä ihmisihanne ihmiseltä: Järjestävä maailmanperiaate on hänestä luonut suunnitelman ja tarkoituksen mukaan toimivan olennon, joka omassa toimintapiirissään tulee jatkamaan tämän periaatteen omaa työtä myös muotoja luovaan suuntaan.
Ne kasvimaailman ja eläinmaailman elimelliset muotosarjat, joita tavataan geologisten aikakausien kuluessa, ilmaisevat kokonaisuudessaan sellaista nousua, että elämän voimien sopusointuinen yhteistyö ilmenee näissä muodoissa yhä voimakkaampana. Niissä ilmenee nousu kaunista kohti. Ihminen, joka ruumiinlaadultaan on kuluneiden aikakausien muovailevan työn tulos, on henkensä laadun puolesta tulos ja samalla kertaa pienoismaailmallinen toisinto siitä järjestävästä periaatteesta, joka on painanut älynsä leiman maailman kehitykseen ja suuntaa sen muovailevaa työtä kauneutta kohti.
Niinkuin ihmisen ajatuskin on hänen aivojärjestelmänsä heijastama kaiku siitä maailmanjärjestä, joka on hänet synnyttänyt, niin hänellä on hermojen virittämässä tunne-elämässään aistiensa heijastama kaiku siitä kosmillisesta estetiikasta, joka kehittää kappaleet siihen muotovalmiuteen, minkä ne toistaiseksi kykenevät ottamaan vastaan, ja joka on määrännyt ympärillämme väreilevät fysikaaliset voimat menettelemään niin, että niiden poljennolliset värähdykset muuttuvat aisteissamme valon, värien ja sointujen ihmeellisiksi ilmiöiksi. Samoin kuin meissä itsessämme on loogillinen järjestelmä, joka toimii yhdenmukaisesti maailmanjärjen kanssa ja rakentaa mielteistämme tiedejärjestelmän, joka pyrkii kuvastelemaan maailmankaikkeutta, niin, meissä on myös tunnejärjestelmä, jonka avulla teemme erotuksen kauniin ja miellyttävän, esteettisesti yhdentekevän ja ruman välillä, sekä muotoja luova vaisto, joka kauan toimii harkitsematta ja esteettiseen tunteeseen yhtyneenä luo taiteen. Sama maailmanjärki, sama kosmillinen estetiikka, joka edeltäneistä eläinmuodoista on tuottanut inhimillisen ruumiinrakenteen suhteet ja liikerytmin, kajahtelee sisälle ihmissieluun taidettaluovana haluna ja kauneudentunteena, ja perimmältään on taiteella alkuperänsä, elinjuurensa ja mielijohteensa tässä, kaikkeudessa vaikuttavassa, voimassa. Kun n.s. sisällysestetiikan eli aate-estetiikan isä, helleeniläinen ajattelija Plato, sanoi, että kauneus on ikuisten aatteiden, jumalallisessa järjessä elävien mallikuvien heijastusta, niin ei hänen käsityksensä ole kaukana siitä, jonka tässä olen omanani ilmaissut.
Koska muotojaluova halu siis on inhimillisen luonteen oleellisia aineksia, ilmeneekin se sangen aikaisin. Se on kai ollut olemassa jo niissä ensimäisissä maan olennoissa, joita syystä voi sanoa ihmisiksi. Se on ollut huvituksena, ilonlähteenä ja surunlääkkeenä jo rotumme historian vanhimpina aikoina, jonne tutkijan onnistuu tunkeutua. Kvartääriajan kivikaudelta on löydetty monta taiteellisen halun todistetta: hirvensarvisia, hirvenmuotoisiksi veisteltyjä tikarinpäitä, piirroksia aseissa ja työkaluissa, joissa on kuvattu mammutteja, hirviä, härkiä, hevosia, kaloja. Ne ovat välistä tehdyt hämmästyttävällä taiteellisella kyvyllä ja näppäryydellä, mikä todistaa, että esineen luonteenomainen puoli on elävästi tajuttu, ja että veistävä käsi on ollut hyvin harjaantunut.
Lapsen piirusteluhalussa tapaamme saman jalon vaiston alkuperäisimmässä ilmenemismuodossaan. Se tulee esille tavallisesti kolmannen ja viidennen ikävuoden välillä, joskus aikaisemminkin. Ranskalainen sielutieteilijä, Bernard Perez, on ryhtynyt erikoisesti tutkimaan lasten piirustuskokeita, jotka hyvin ansaitsevatkin sen huomion, mitä hän on niille osoittanut.