Vaikka täytevärit ovat vain parittaisia, ovat kuitenkin kaikki kolme alkuperäistä väriä, kuten äsken osoitin, olemassa kaikissa pareissa, ja samasta syystä, miksi nuo kolme prisman sädettä yhtyessään muuttuvat värittömäksi valoilmiöksi, tulee kahdesta maalarinväristä, jos ne ovat toistensa täytteitä, se väritön valoilmiö, jota sanotaan harmaaksi, kun ne sekaantuvat keskenään. Jos maalarinvärit, pigmentit, olisivat yhtä puhtaita ja valoisia kuin prisman tai sateenkaaren valonsäteet, olisi seos epäilemättä valkoista ja edustaisi siten paremmin väritöntä valoa.
Siirryn nyt toiseen tästä riippuvaan täytevärien ominaisuuteen. Otetaan kappale värillistä, kiillotonta noin parin tuuman pituista ja levyistä paperia, pannaan se kirkkaassa valaistuksessa sellaiselle pohjalle, jonka väri on neutraalinen, esim. harmaalle paperille tai luonnollisen puun väriselle laudalle, ja katsellaan värillistä paperia kiinteästi noin 20 sekuntia. Jos sitten peitämme sen valkealla, läpinäkymättömällä paperilla ja katselemme vuorostaan sitä, niin näyttää siltä, kuin sen pinnalla näkisimme värillisen kuvion, joka on jokseenkin sen suuruinen kuin peitetty paperi, mutta aivan toisen värinen.
Jos värillinen paperipala oli punainen, on subjektiivinen kuvio vihreä; jos keltainen, niin subjektiivinen kuvio on violetti, ja jos sininen, kuultaa subjektiivinen kuvio oranssin värisenä. Toisin sanoen: jos kauan katselemme määrättyä väriä ja sitten kohdistamme silmät värittömään pintaan, näkyy sillä subjektiivinen kuva, jolla on aina ensiksi katsellun kuvan täyteväri.
Kokeen voi myös tehdä niin, että värilliselle arkille pannaan valkoinen paperiliuska ja katsellaan sitä lakkaamatta 20 sekuntia. Jos arkki on punainen, saa valkoinen liuska vihreän värin, koska vihreä on punaisen täyteväri; jos se on oranssin värinen, tulee liuska sinertäväksi; ja jos keltainen, vivahtaa liuska violettiin j.n.e. Näin syntynyttä subjektiivista väri-ilmiötä sanotaan tavallisesti jälkikuvaksi, joka aina on ensin tähystetyn värin täyte.
Näyttää siltä kuin silmä, kauan jotakin väriä katseltuaan, väsyisi siihen, aivan kuin ne hermojen päät silmän verkkokalvossa, joita sama valoaalto on kauan ärsyttänyt ja jotka siis ovat kauan välittäneet esim. punaisen vaikutelmaa, tarvitsisivat lepoa, ja punaisen täyteväri, vihreä, edistää tätä lepoa, virkistää näköelimiä, koska se sisältää ne molemmat alkuperäiset värit, sinisen ja keltaisen, jotka punaisen kanssa synnyttävät valkoista väritöntä valoa.
Ne, jotka ovat olleet Rigin huipulla ja siellä nähneet ihmeellisen värileikin, nimeltä "Alpenglühen", muistanevat, että kun ne punaiset ja oranssinpunaiset vivahdukset, missä vuoret silloin kuultavat, ovat kadonneet, seuraa niitä siniseen vivahtava vihreä loiste. Tämä loiste on aivan subjektiivinen ja riippuu katselijan silmän tilapäisesti muuttuneesta vastaanottokyvystä; se on jälkikuva, jolla tässä kuten aina on täyteväri. Näin saadaan suuressa mittakaavassa samanlainen koe kuin ne pikku kokeet, jotka äsken mainitsin.
Kaikki taiteilijat ja suurin osa yleisöä tuntenevat sen ilmiön, että meitä ympäröivä luonto näyttää meistä kauniimmalla väriloistolla koristellulta, jos katselemme sitä pää ylösalaisin käännettynä. Katselijan asento on silloin hankala, mutta se vaiva palkitsee itsensä, sillä esineitten piirteet käyvät selvemmiksi ja saavat sellaisen väriloisteen kuin ne kuuluisivat toiseen maailmaan, meidän maatamme ihanampaan luomakuntaan. Niiden kangastukset matkojen päästä käyvät runollisemmiksi, ja auringonlasku tarjoaa erinomaisen komean näyn.
Tämän selityksenä ovat värivastakohtien lait: se vastakohta, josta juuri olen puhunut, täydentävä, jälkeenpäin vaikuttava, ja toinen vastakohta, josta puhun myöhemmin, hetkellinen ja myötävaikuttava.
Se osa silmän verkkokalvosta, johon tavallisessa pystyssä asennossamme taivaansininen väri enimmin vaikuttaa, tulee tällöin yhä alttiimmaksi oranssille. Ylösalaisessa asennossa kohtaa oranssinvärinen horisonttiviiva samaa verkkokalvon osaa, joka virkistyäkseen silloin vastaanottaa juuri tarvitsemansa vaikutelman, ja siten käyvät näköpiirin oranssivärit kauniimmiksi. Verkkokalvon toinen osa, se, johon pystyssä asennossa näköpiirin keltapunainen loiste vaikutti, tulee nyt alttiimmaksi oranssin täytevärille siniselle, ja kun verkkokalvo sitten, ylösalaisessa asennossa, kohtaa taivaansinen, vahvistuu ja kaunistuu tämä jo itsessään runollinen väri, koska sama verkkokalvon osa edeltäkäsin oli valmis ottamaan sitä vastaan.
Jos maalaus on suurikokoinen ja siinä on suurehkoja yksivärisiä pintoja, ei sitä pidä katsella liian kauan yhtä mittaa. Mitä loisteliaampi se on väritykseltään, sitä enemmän se menettää, jos kauan tuijotamme sen yksityiskohtiin. Jälkeenpäin vaikuttava, täydentävä väri vastakohta alkaa silloin häiritsevän työnsä, joten saamme juuri vastakohdan niistä väreistä, joita taulussa on. Jos katselija on kauan silmäillyt esim. jotakin sen pääasiallisesti punaista osaa, niin silmä herkistyy punaisen täytevärille, vihreälle, ja jos katse sitten kääntyy taulun pääasiallisesti siniseen osaan, seuraa sitä sen alttius vihreälle ja taulun siniset värit näyttävät silloin sinivihreiltä. Jatkuva tuijottaminen päättyy pakostakin värisekaannukseen, joka voi mennä niin pitkälle, että väri tai teen komeimmatkin tuotteet saavat harmaanlikaisen ulkonäön.