Darwinin teoria elollisten muotojen kehityksestä on alaksi hänen vertailevan mielikuvituksensa jättiläisluoma. Mielikuvitukseton luonnontutkija ei olisi koskaan voinut, vaikka hänellä olisikin ollut kaikki Darwinin tiedot, luoda tätä käänteentekevää teoriaa. Suuret otaksumat ovat tieteen runoja ja taideteoksia. Tietä uurtavien luonnontutkijain joukossa on ehkä enemmän runoilijoita kuin runonsepustajien kesken ja useampia todellisia taiteilijoita kuin tauluja maalaavien parvessa.
En muuten voi käsittää, miksi valon taittumisen lakien tunteminen vähentäisi nautintoa kaunista auringonlaskua katsellessa, tai miksi valo-oppiin ja fysiologiaan perehtyminen heikentäisi kauniiden sielukkaiden silmien vaikutusta, tai miksi tieto ihmisen luurangon laadusta tai lihasten anatomiasta hävittäisi inhimillisen jäsenrakenteen plastillisen sulon. Renessanssin taiteilijat tutkivat hartaasti anatomiaa, mikäli sitä tarvitsivat taiteellisessa työssään. Se tieto, jonka he täten hankkivat, kannusti edelleen heidän innostustaan työhönsä, teroitti heidän silmäänsä näkemään lihasliikkeitten sopusointua ja kauneutta ja teki heidät kykeneviksi luomaan ruumiillisen täydellisyyden ihanteita.
Meillä voi olla teoreettisia tietoja valoaaltojen värähdyssuhteista, spektrivärien anatomiasta tai fysiologiasta, jos saan niin sanoa, ja kuitenkin voimme yhtä hyvin kuin näistä tietämätönkin nauttia katsellessamme Corregion tai Paolo Veronesen taulujen väriloistoa. Kun mielikuvitus tarvitsee jotakin tuntematonta ja salaperäistä, piilee siinä sen maailman kaipuu, jossa voisi tehdä löytöretkiä, ja tämän tarpeen tuntee luonnontutkijakin. Sen, joka uskoo, että tietämättömyys on tarpeellinen runouden ja taiteen olemassaololle, ei todellakaan tarvitse pelätä, että tiede ne lakkauttaisi. Mitä enemmän laajenee se piiri, jota tiede voi valaista, sitä laajemmaksi käy ympärys, raja tuntemattomuutta kohti, ja mitä enemmän saamme tietää, sitä mitattomammalta näyttää se avaruus, joka vielä on verhottu salaperäisyyteen. Kun sanotaan, että tiede on karkoittanut jumalat ja henget luonnosta, ei se estä suurimpia tiedemiehiä aavistamasta luonnossa henkeä; ja samalla kun tiede yhdistää jokaisen luonnonilmiön kaikkiin toisiin menneisyydessä, avaa se omalle hengellemme rajattomia näköpiirejä.
Ei yksistään ihmisestä, vaan jokaisesta ruohonkorrestakin tulee tällöin mikrokosmos, pienoismaailma, joka omalla tavallaan heijastaa kaikkeutta: jokaisesta kukasta tulee geologisten aikakausien läpi kulkeneen protoplasmaattisen kehityksen lapsi, joka itsessään omalla tavallaan sisältää niiden luomistoiminnan suuren elimellisen valtakunnan piirissä, ja samalla siitä tulee auringon tytär ja meidän sukulaisemme. Jokaisesta pienimmästäkin ilmiöstä tulee keskipiste, josta lähtee säteitä kaikkiin suuntiin äärettömyyttä kohti. Kauneudenkaipuummekin ja taidekauniin tarve saavat paikkansa maailmankehityksessä sen oleellisena osana.
Tiede, taide ja runous ovat saman ihmisluonnon eri ilmiöitä, ja niin kauan kuin tämä on olemassa nykyisen kaltaisena, ei yksikään niistä voi iäksi tuhoutua. Jaloimmissa ja parhaissa tuotteissaan taide ennakolta tavoittaa sitä lopullista päämäärää, jota toivo hahmoittelee maailman kehitykselle; nimittäin ihmisyyden voittoa olemassaolon taistelussa, sopusoinnun lopullista toteutumista niin laajalti, kuin on mahdollista sellaisessa maailmassa, josta kärsimystä ja kuolemaa ei voida karkoittaa. Tiede takoo aseita tämän uneksitun päämäärän saavuttamiseksi. Tämä päämäärä ei ole vain unelma, sillä maailman kehitys, mikäli sitä on tähän asti havaittu, viittaa sitä kohti. Jollemme sitä kuitenkaan milloinkaan saavuta, lienee vika pohjaltaan meissä itsessämme.