Toiseltakin puolen industrialismi uhkaa taiteen olemassaoloa. Tehdastyö syrjäyttää käsityötä yhä suuremmassa määrässä. Yksilöllinen mieltymys siroon ja lajissaan omintakeiseen teokseen on jo nyt haihtumassa. Helleenisenä ja roomalaisena muinaisaikana oli melkein jokaisella pienimmälläkin taidekäsityön tuotteella alkuperäisyyden leima. Työntekijälle itselleen tuotti iloa uusien aiheitten ja aihemuunnosten keksiminen, jokaisen esineen hiukan toisenlaiseksi tekeminen kuin toinen samaa tarkoitusta palveleva. Niin oli asian laita myös keskiajalla ja renessanssin aikana. Nyt tehdään melkein kaikki tarvekalumme kaavan mukaan tehtaissa, ja satoja tuhansia tehdastuotteita valmistetaan saman mallin mukaan, joten niillä on elottoman ja koneellisen leima.
Mainittuaan ne vaarat, joilla teollisuus uhkaa luonnon- ja taidekauniin olemassaoloa, pessimismi kääntyy tarkastamaan niitä vaaroja, joiden oletetaan uhkaavan tieteen puolelta. Niinpä lausuu eräs etevä kirjailija:
"Runoilijan ja taiteilijan kuvitteluvoima näyttää tarvitsevan jonkinlaista taikauskoa, jos käytämme tätä sanaa vanhassa merkityksessä superstitio, — jonkin salaperäisen, yliaistillisen tunne, joka vaikuttaa sen, ettei heitä tyydytä vain tapahtumain selittäminen kylmän järjen mukaan. Heidän kuvitteluvoimansa näyttää tarvitsevan puolihämärää, joka sallii sen tehdä esineistä mitä se haluaa. Hämärän ja kuutamon kuvaamaton viehätysvoima johtuu siitä, että ne näyttävät esineet vain puoleksi tai epäselvin ääriviivoin, joita mielikuvitus itse saa täydentää. Jos asettaa kaikki täällä maailmassa tieteen kylmään valaistukseen, niin runoilijan unelmat haihtuvat, kauneuden luulottelu katoaa. Tieteen valaistuksessa on jotakin tunteetonta. Elävästä sopusoinnusta tiede tekee abstraktisia kaavoja, jotka ilmaisevat jonkin esineen tai liikkeen alkeiden suhteita. Kuvitteluvoiman täytyy ummistaa silmänsä näiltä abstraktsioneilta, voidakseen nähdä kauneusuniaan. Tiede hävittää ihmeellisen, ajaa luonnonhenget pois luonnosta ja tekee tästä tiedottomien ja armottomien voimien kudoksen. Tottumus laskemiseen ja harkitsemiseen on sinänsä omiaan heikentämään taiteellisesti luovaa vaistoa. Taiteesta, tästä ensimäisten, mielikuvituksesta rikkaiden aikakausien vaistomaisesta tuotteesta, tulee lopuksi vain laskelma, harkinta, eikä se enää ole välittömästi vaikuttava vaisto. Monet alkuperäiset vaistot ovat jo kadonneet; taidevaisto katoaa myös, ja menettelytavat ja laskelmat anastavat sen valtaistuimen, jota luova nero ennen piti hallussaan."
Etenkin Renan on huomauttanut luonnontieteellisen ja taiteellisen maailmankatsomuksen vastakkaisuutta ja lausunut sen ajatuksen, että edellinen vahingoittaa ja tuhoaa jälkimäisen.
Omasta puolestani yhdyn niihin arveluihin, joiden mukaan industrialismin suhteessa kauneuselämään ja taiteeseen on vaaroja. En kuitenkaan siinä merkityksessä, että pelkäisin industrialismin ainaiseksi myrkyttävän kauneuselämän lähteet ja tekevän taiteen olemassaolon mahdottomaksi, vaan ainoastaan siinä mielessä, että taidetta odottaa suuri ja kohtalokas historiallinen vaihe, jolloin se otaksuttavasti saa kärsiä, mutta josta se taas nousee säilynein elinvoimin, ehkäpä korkeampiin kohtaloihin kuin se tähän saakka on saanut osakseen historian puolelta.
Mitä taas tulee tieteen puolelta taidetta uhkaaviin vaaroihin, pidän niitä vain tyhjinä luulotteluina. Helleenisen ajan ja myöhemmin renessanssin suuret taiteilijat eivät alallaan olleet ainoastaan haaveilijoita, vaan myöskin tiedemiehiä, siten nimittäin, että he harkitsivat toimintaansa, koettivat keksiä sen perusteita, kokeilivat ja laativat teorioja. Taiteensa tekniikassa he olivat oppineempia kuin nykyajan taiteilijat. Leonardo da Vincistä ja Michel Angelosta on aivan oikein sanottu, että he olivat suurenmoisia tieteellisiä neroja. Ovatko heidän laskelmansa ja mietiskelemisensä estäneet heitä tulemasta taiteilijoiksi, joita heidän aikalaisensa ja jälkimaailma ihailevat? Shakespeare oli erittelevä, harkitseva sielutieteilijä; onko se vähentänyt sitä taiteellista näkemystä, jolla hän tunkeutui eri ihmisluonteisiin, sitä varmuutta ja eloisuutta, jolla hän niitä kuvasi?
Schiller tutki filosofista estetiikkaa, ja hänellä on siinä sija filosofian historiassa. Hän oli runoilija ja sinä hän pysyikin. Goethe oli ajattelija ja luonnontutkija, hänen jättiläismäisten taiteilijalahjojensa siitä vähääkään kärsimättä. Luulenpa niiden päinvastoin siitä saaneen etua. Sully Prudhomme on filosofiasta ja luonnontieteistä saanut innoitusta ihaniin runoihin, joissa mielikuvitus liikkuu täysin vapaasti.
Saattaa olla totta, että on olemassa heikkoja mielikuvituksia, jotka sammuvat, kun niiden omistajien on tutkittava täsmällisiä tieteitä tai matematiikkaa ja filosofiaa. Mutta tällaiset mielikuvitukset tuottaisivat heikkoudessaan taiteelle perin vähän hyötyä, ja jokapäiväinen kova elämä suurine ja pienine huolineen saattaisi sammuttaa ne yhtä helposti. Suuret ja väkevät mielikuvitukset saavat ravintoa kaikesta: filosofia laajentaa niiden näköpiiriä ja suo niiden katsella taivaanrantoja mittaamattomassa kaukaisuudessa; luonnontieteen suuret keksinnöt, sellaiset kuin Kopernikuksen selitys maan asemasta aurinkokunnassa tai Mayerin keksintö voimien säilymisestä, tulevat niille uuden esteettisen maailmankäsityksen periaatteiksi.
Taide selittää maailmaa omalla, tiede taas omalla tavallaan, mutta ne ovat niin kaukana toistensa kumoamisesta, että ne pikemmin vaikuttavat täydentävästi kuten vastakkaiset värit spektrivärien kehässä; kun on kauan katsellut toista, virkistyy näkö saadessaan levätä toisella. Yhtä vähän kuin runoilija tai taiteilija toiminnassaan kärsii tieteellisestä tulkinnasta, yhtä vähän kärsii tiedemies esteettisestä.
Eräs aikakautemme suurimmista luonnontutkijoista, fysiologi Claude Bernard, on huomauttanut, että ne suuret keksinnöt, joita luonnontieteitten alalla tehdään, yleensä ovat peräisin tutkijan mielikuvituksesta. Se johtaa häntä arvaamaan johonkin määrättyyn suuntaan ja tekemään kokeita saadakseen arvaamisensa vahvistetuksi tai kumotuksi. Tietä raivaava luonnontutkija on myös tavallaan runoilija tai taiteilija.