Vain pieni osa nuorisoa saa pakollisen voimistelun avulla hiukan järjestelmällistä ruumiinliikuntoa, ja sekin on vain heikosti vaikuttavaa vastamyrkkyä pahojen tapojen pilaamaa paikoillaan istumista vastaan, joka tekee nuorukaisten ruumiit raunioiksi ja aiheuttaa sen, että nuorukaisjoukon katseleminen on melkein tuskallinen näky. Se nuoriso, joka täyttää Ranskan koulujen täyshoitolat, on erään tunnetun ranskalaisen isänmaanystävän mukaan hartiatonta, rintakehätöntä, lihaksetonta nuorisoa, jonka nähdessään aavistaa ranskalaisen rodun tuhoutumisen ja Ranskan katoamisen kansakuntien joukosta. Sellaista nuorisoa katsellessaan kuvanveistäjän täytyy laskea taltta kädestään, ja mitä maalaustaiteeseen tulee, saattaa vain epätavallisesta, huonontuneesta nauttiva naturalismi kiinnittää sellaisia kuvia kankaalle.
Renan ennustaa, että inhimillinen kauneus vähitellen katoaa. Hänen mielipiteitään kannattavat eivät tällöin niin paljon pidä silmällä n.s. korkeampia luokkia, joiden kasvuikää edustaa oppikoulujen suureksi osaksi rappeutunut nuoriso, vaan ennen kaikkea työläisluokkaa, joka rodun pystyssä pysymiseen nähden on tärkein, ja sen piirissä tuota yhä paisuvaa teollisuustyöväkeä, miehiä ja naisia, joiden elinehdot ovat sellaiset, että he pakostakin synnyttävät heikentyneitä, risatautisia ja ruumiillisesti rappeutuneita jälkeläisiä.
Kun liiallinen koneellinen työ tuhoaa n.s. alempien luokkien voiman ja terveyden, niiden kun on sen avulla pidettävä yllä ilotonta, toivotonta elämää, tuhoaa korkeammat luokat taas älyllinen kasvatus, joka ei välitä ruumiista, rasittaa liiaksi hermostoa, veltostuttaa lihaksia ja luonnottomasti laajentaa aivoja. Jo Diderot on ennustanut, minkänäköisiksi tulevaisuuden älyllisesti kehittyneet ihmiset tulevat: ne muistuttavat yhä enemmän kahden tikun varassa seisovaa kurpitsaa.
Äskettäin kuollut ranskalainen filosofi ja esteetikko Guyan on ottanut käsiteltäväksi Renanin ja Tainenkin ilmaisemat arvelut. Hän ei kiellä, että jos nykyiset olot yhä jatkuvat, jos yksipuolinen älyllinen kasvatus saa imeä elinvoiman sivistyneiden luokkien nuorisosta ja teollisuus uuvuttaa työläisluokan, niin vaipuu ihmisruumiin plastillinen kauneus yhä alemmaksi ja lopulta kokonaan katoaa, mutta hän toivoo, että kasvojen henkinen ilme tulee korvaukseksi.
Tämä ei todella ole kovinkaan lohdullista ja pessimistit huomauttavat sitäpaitsi, että tuo hienostuneen henkisyyden ilme, jota Guyan toivoo, ei ole odotettavissa, vaan pikemmin sen vastakohta. Tuolla hienostumisella tulisi olla lähteensä esteettisissä, siveellisissä ja uskonnollisissa tunnelmissa, mutta jos ihmisen plastillinen kauneus yhä enemmän katoaa, jos tulevaisuuden siveysoppi, kuten näyttää, on hyötymoraalia, puoleksi verhotun tai alastoman itsekkyyden evankeliumia; jos usko vähenee, kuten materialistisena ja positivistisena aikana onkin oletettava, jos se kansojen veljestyminen, jota vielä 1800-luvun keskivaiheilla odotettiin, näyttäytyy unelmaksi ja sensijaan syntyy kansainvälinen tulli- ja aseellinen sota, jos suhteet eri kansanluokkien välillä kehittyvät, kuten näyttää, niiden väliseksi taisteluksi elämästä ja kuolemasta, niin sellainen tulevaisuus ei ole omiaan antamaan meille Guyaun tarjoamaa korvausta hienostuneen henkisyyden ilmeenä, vaan se pikemmin liittää paisuvaan, plastillisessa suhteessa esiintyvään rumuuteen kasvonpiirteitten raa'an ja eläimellisen ilmeen.
Yhä pienemmäksi käy ulkonaisen luonnonkin meille tarjoama taidenautinto. Metsät kaadetaan tai harvennetaan; sielläkin, missä niitä hoidetaan, ne kadottavat alkuperäisen luonteensa ja muistuttavat sensijaan, että ne ovat pääomaa omistajiensa käsissä. Yhä kasvavien kaupunkien viemärijohdot ja yhä kasvavat tehtaat myrkyttävät vesistöjä; se raikkauden ja puhtauden tunne, joka muinoin mielleyhtymien tietä liittyi sisäjärven vedenpinnan tai purojen ja jokien kiemurtelevien hopeavöiden näkemiseen, lakkaa, ja niitä kuvitellaan pikemmin juokseviksi likakokoelmiksi, joista olisi hengenvaarallista juoda. Suurena kokonaisuutena ei ulkonaista luontoa sittenkään voi tällä tavalla turmella — aina on olemassa seutuja, joiden raikkaus ja runous säilyy. Mutta juuri niitä seutuja, joihin asutus keskittyy ja joista niiden useimmat asukkaat eivät koskaan muuta pois, rumentaa ja myrkyttää teollisuus yhä enemmän, joutuen siten turmelemaan ihmisten kauneudenaistia.
Turhaa on odottaa parannusta sen luokkataistelun tulokselta, jonka alku jo näkyy uhkaavina puuskina ja joka luultavasti täyttää tulevan vuosisadan tärisyttävillä tapauksilla. Sovintoa niiden välillä ei saata odottaa. Se olisi kyllä mahdollinen, jos viisaus ja kohtuus pääsisi voitolle, mutta jo nyt on täysin selvää, ettei viisaudella ja kohtuudella ole sananvaltaa, kun käydään taistelua leivästä. Ja senvuoksi on suurella yhteiskunnallisella pulmalla vain kaksi ratkaisua.
Muinaisajan orjuus otetaan jälleen käytäntöön jos työläisluokka sortuu taistelussa. Yhteiskuntaan kuuluu silloin joukko kapitalisteja, vakinainen armeija, jolle kapitaali maksaa palkan, pitääkseen orjia kurissa, sekä suuri lauma orjia, jotka yhä enemmän muuttuvat eläviksi koneiksi, älyn nukkuessa ja tunteiden tylstyessä, ollen ruumiillisesti soveltuvia siihen työhön, jota heidän on tehtävä, ja yhä enemmän menettäen inhimillistä leimaansa.
Taikka työläisluokka voittaa, ja silloin on todenmukaisesti odotettavissa sosialistisia tasavaltoja, jotka ovat mahdollisimman keskitettyjä; niissä on mieslukuinen, pienimpiinkin yksityisseikkoihin sekaantuva hallinto, joka tuhoo kaiken henkilökohtaisen vapauden ja säännöstelee joka yksilön jokapäiväisen työn, niin että hänestä tulee hammas suuren valtiokoneen rattaaseen eikä mitään muuta.
Orjuutta tulee tästäkin, orjuutta yhden ainoan valtiopääoman palveluksessa eikä enää monien liittoutuneiden yksityispääomien alaisena, ja kummassakin tapauksessa kauneuselämä tuhoutuu ja taide siis menettää juurensa. Yksityiskapitalismin ollessa vallassa se saattaa epäilemättä elää, mutta tavallaan vain näennäistä elämää eli alennuksen tilassa. Kapitalistithan voivat ylläpitää joitakin taiteilijoita kotiensa koristamiseksi. Mutta jos niin käy, tulee siitä varmaankin kaikkein ala-arvoisinta taidetta. Taiteesta tulee ylellisyyden palvelija, ja itse ylellisyyttä hallitsee henkinen raakuus ja aistillisuus. Maailman nyt elossa olevat suurimmat kapitalistit eivät yleensä ole taiteen tuntijoita eivätkä uhraa taiteelle melkein mitään. Pelkkä aineellinen ylellisyys riittää heille. Ja tällaiseksi kehittyy asiaintila yhä enemmän tulevaisuudessa, mikäli sitä nyt historiallisessa näköpiirissä voi havaita.