Maailma saa muodon silmiemme ja sieluntilamme mukaan. Ken katselee todellisuutta ystävällisin ja kirkkain silmin, saattaa tavata kauneutta melkeinpä kaikesta, jolla ei vain ole täydellistä huonontuneen leimaa, ja idealismin asiana on todellisuuden piirissä tehostaa tuota joskus melkein salattua, vaikkakin elävää kauneutta, tehden niin totuuden hyödyksi eikä vahingoksi. Vaikkapa muoto, asento ei olisikaan kaunis, saattaa sielunilmeessä kuitenkin olla kauneutta. Kun sekin puuttuu, jää jäljelle valojen, varjojen ja värien hieno runous, joka voi levittää kuin kaukaisen paratiisin loistoa tähän maalliseen kurjuuteen ja viitata siitä pelastumisen toivoon. Todellisesti idealistinen taiteilija on olemassaolon taistelussa kamppailevan ja vertavuotavan kauneuden puolella. Hän näkee sen haavat ja arvet ja kuvaa kauneutta ja puoltaa sen oikeutta.
XIV.
KUVAAVIEN TAITEIDEN ELINEHDOT.
Onko kuvaavalla taiteella tulevaisuutta? Vai onko sen historiallinen tulevaisuus päättynyt, ja saaneeko joku jo pian tulevista vuosisadoista nähdä sen kuolevan? Tätä ovat nykyaikana täysin vakavasti kysyneet miehet, joilta varmasti ei puutu ajatuskykyä, ja jo se seikka, että sellainen kysymys on voitu tehdä ja ottaa keskustelun alaiseksi, voi olla arveluttava oire, vielä arveluttavampi kuin jos siihen vastattaisiin myöntävästi, sillä kysymystä olisi tuskin tehty, jollei taiteessa, sellaisena kuin se nyt on, olisi huomattu heikkoudentilaa; mutta vastauksen saattaa vain tulevaisuus antaa.
On n.s. positiivisia ajattelijoita, joiden mielestä taide kuuluu jo pian loppuvaan kehityskauteen ihmiskunnan historiassa, ja että se, kuten kaikki muukin aikansa elänyt, joutuu häviöön.
Vilpittömästi puhuen, sanovat nämä ymmärtäväiset miehet, on taide kuitenkin vain leikkiä ja kaikki sen luomat teokset ovat vain maun ja mielikuvituksen leluja. Lapset ja nuoriso leikkivät. Heillä leikki ei ole vain huvitusta, vaan tarvetta, joka vaatii tyydytystä. Mutta kypsä, vakava ihmiskunta tuntee kasvaneensa eroon leikistä, kuten täyskasvuinen, vakava ihminenkin. Taide elää nyt vain siksi, ettei se ole tehnyt mitään sellaista, joka vaatisi sen hengiltä ottamista. Se saa elää, kunnes se kuolee itsestään; mutta sitä tarvetta, joka synnytti sen maailmaan ja hoivasi sen elämää, ei kohta enää ole olemassa ja siksi sen hautaan onkin vain muutama askel. Meidän aikamme ei ole taiteelle sovelias. Se on luonnontieteen aikaa, ja tämä opettaa meitä katselemaan luontoa aivan toisin silmin kuin taiteilija ja lapsi.
Meidän aikamme ihmisestä luonto on syitten ja seurausten kudos, ja mitä laajimmalle tämä käsitys leviää ja mitä syvemmälle se tunkeutuu tietoisuuteemme, sitä vähemmän päästämme mieleemme sitä sielunsävyä, jonka vallitessa luonnosta saattaa löytää jotakin myötätuntoista ja viehättävää. Jälkeläisemme löytävät siis tietysti yhä vähemmän myötätuntoista tai viehättävää taiteen yrityksissä luontoa jäljitellä.
Meidän aikamme on suurteollisuuden aikakautta, joka ei pidä luontoa rakastajattarena, vaan palvelijana. Tämän voimia se käyttää hyödykseen, niin paljon kuin mahdollistaja turvaksi olemassaolon taistelussa. Koski voi näyttää taiteilijasta kauniilta. Oikeasta teollisuusmiehestä se on surkea näky, jollei kaikkia hevosvoimia, mitä sen putousvoimassa saattaa laskea olevan, ole otettu koneiden käyttöön. Päivänpaiste, joka valaisee alastomia kalliomaita, missä siitä ei ole mitään hyötyä, on voimain tuhlausta, johon tuleva aika hankkinee korjauksen auringonvoimaa käyttävillä moottoreilla.
Taiteen ala käy yhä suppeammaksi, kauneudenaistin viljelemistilaisuudet käyvät yhä harvinaisemmiksi sellaisena aikana, jota luonnontiede ja teollisuus hallitsevat. Tunnettu englantilainen filosofi Herbert Spencer vertaa luonnontiedettä ujoon Tuhkimoon, jonka kauan täytyi istua uuninnurkassa, sillaikaa kun hänen ylpeät sisarensa, taide, metafysiikka ja teologia, levittelivät korujaan kaikkien nähtäviksi. Mutta nyt on tullut Tuhkimon vuoro, hänet on tunnustettu arvokkaimmaksi, ja kohta hän pitelee kaikkivaltiaan kuningattaren valtikkaa. Myöskin Renan ennustaa taiteen kuolemaa. Hän sanoo, että tulee aika, jolloin suurta taiteilijaa pidetään melkein hyödyttömänä, menneen aikakauden kummittelijana. Luonnontutkijan merkitys sensijaan yhä paisuu.
Taide edellyttää kauneuden ihailemista. Se edellyttää myös suurta kansanluokkaa ja kaikkein mieluimmin suurta kansaa, joka rakastaa kauneutta ja pitää sitä elämän höysteenä. Helleenit olivat sellainen kansa. He panivat vähintään yhtä suurta arvoa nuorisonsa kauneuteen kuin sen tietorikkauteen. He keksivät niin sanoaksemme tieteellisen kasvatuksen, jonka tarkoituksena oli muovaella nuorten ruumiit kauniiksi taideteoksiksi, niin että joka lihas olisi sopivassa määrässä kehitetty, ja joka liike olisi viehättävä. Heidän voimistelusaleissaan kehittyi kokonainen kansa, jonka eri jäsenet kelpasivat malleiksi Feidiaalle ja Praxiteleelle. Mikäpä olisi ollut luonnollisempaa kuin että kuvanveisto kukoistaisi heidän keskuudessaan, etenkin kun kaikki tuo kauneus ilmestyi kaikkien nähtäväksi ja näkyi kevyen, plastillisesti sovitetun puvunkin läpi? Mutta kuinka on nyt asian laita?