Realisti lähtee Suomeen, jos hän ei ennestään asu siellä. Hän toimittaa niin, että joutuu näkemään suomalaisia pataljoonia, hän jäljentää näiden miehistä niin monet kasvot kuin tarvitsee, etenkin sellaisia, joilla hänestä on erikoisesti suomalainen luonne, varmana siitä, ettei nykyinen suomalainen tyyppi saata paljoakaan erota suomalaisesta tyypistä v:lta 1809, ja että jos senaikuiset vanhat soturit nousisivat haudoistaan, tuntisivat he maalauksessa omat, toveriensa ja lapsiensa oleelliset piirteet. Samoin hän menettelee esitettäviin venäläisiin nähden. Hän jäljentää eläviä kasakoita ja muita Venäjän tsaarin alamaisia. Hän hankkii museoista, vaatevarastoista, senaikuisista piirroksista ja kuvauksista mitä tarkimmat tiedot silloin käytetyistä ruotsalaisista, suomalaisista ja venäläisistä univormuista ja aseista. Hän maalaa taisteluihin osaaottaneiden upseerien kuvia, jos vain heistä on olemassa muotokuvia. Hän lukee kaikki käsillä olevat kertomukset taistelun kulusta, laatii luonnoksia taistelutanteresta ja sen ympäristöstä. Jos taistelun mainitaan sattuneen kirkkaana tai pimeänä päivänä määrättynä vuodenaikana, antaa hän luonnolle taulussaan sen tunnelman, jota silloinen vuodenaika ja sää vaativat. Hyvin tietäen, ettei kaikkia vaatimuksia vieläkään ole täytetty, hän ponnistelee antaakseen sotilaiden kasvoille ne sieluntunnelmatkin, joiden hän otaksuu tai tietää soveltuvan sielullisiin ilmiöihin taistelun aikana.
Tämä on realistin menettelytapa ja täsmälleen samanlainen on oikean idealistinkin, sillä oikea idealisti on, kun on esitettävä nykyään esillä olevaa todellista tai mahdollisuuden mukaan kuvattava todellista entistä, ensi sijassa realisti, toisessa idealisti. Mutta mahdollista ja todenmukaista on, että idealisti käsittelee taivasta, valoja, varjoja ja värejä hiukan toisin kuin realisti, että hän sisällyttää niihin jotakin itse sodan luonteesta: että hän antaa maisemalle tunnelman, jossa piilee jotakin kohtalokastapa draamallista. Edelleen on luultavaa, ettei hän tyydy ainoastaan jäljentämään suomalaisista ja venäläisistä sotilaista tekemiään luonnoksia. Luonteensa laadun mukaan hän koettaa löytää niissä tyypillistä, menetellä niinkuin Rafael, maalatessaan Fornarinansa, joka ei ollut suoraan todellisuudesta otettu nainen, vaan hänen tyypillisyyteen taipuvan tunteensa luoma mielikuva, johon naisellinen kauneus on monesta eri henkilöstä yhdistettynä saanut antaa aineksia. Jos asian laita on näin, antaa hän joillekin etualalla ja pääryhmässä oleville suomalaisille sotureille tyypillisemmät rotupiirteet kuin mitä kopioiduissa kasvoissa ehkä ilmenee, ja näihin tyypillisiin piirteihin hän panee jotakin, mikä vastaa runoilijan käsitystä siitä, minkä näköisiä he ovat olleet, tai vielä elossa olevien vanhojen soturien aikaeron epäilemättä ihannoimia kuvitelmia entisten tovereittensa ulkonäöstä ja esiintymisestä taistelun aikana.
Ihannoimisen olemus on näet siinä, että taiteilija luontoa tutkiessaan ja jäljitellessään tuntee siinä esiintyvän lajikuvia, tyyppejä, joita vain poikkeuksittain siinä tavataan laadultaan puhtaina, koska ulkonaiset, useinkin epäsuotuisat olosuhteet, joihin yksityisten elimistöjen täytyy mukautua, tuottavat enemmän tai vähemmän surkastuneita tai epäkauniita muotoja.
Liioitelluksi, harhautuneeksi ja hylättäväksi käy ihannoiminen, jos taiteilija tuntiessaan luonnossa tyypillisyyttä, antaa sen vaikuttaa itseensä niin, että hän pyrkii karkoittamaan taideteoksestaan kaikki, mikä viittaa siihen, että elämän alusta saakka on ollut taisteltava epäsuotuisia olosuhteita vastaan, että on käyty ja käydään vieläkin olemassaolosta taistelua, joka on jättänyt arpia melkein kaikkialle luontoon. Sellainen ihannoiminen on liioiteltua ja hylättävää, jos taideteos on kuvaavinaan todellisuutta ympärillämme.
Paikallaan ja usein aivan tenhoavaa vaikutukseltaan on sama ihannoiminen, jollei se halua kuvata ulkonaista todellisuutta, vaan uskonnollisten näkyjen ja mytologisen mielikuvituksen luomia maailmoita. Mutta sillä on oikeutuksensa täysin todellisuusperäiselläkin alalla, aivan yhtä suuri oikeutus kuin tyypillisyydellä itse luonnossa, missä sitä, vaikkakin usein kätkettynä, todella on olemassa. Maisema taikka ihmisiä esittävä taulu on senvuoksi luonnonmukaisempi, jos ne antavat aavistaa näitten mallikuvien läsnäolon, kuin jos ne eivät anna. Minun on lisättävä, ettei ihannoimisen tarkoituksena ole ainoastaan antaa aavistusta olentolajien tyypeistä; silloin se pian ajautuisi karille yksitoikkoisuuden takia. Se koskee myös jokaisessa yksilössä piilevän olennaisen, tyypillisen ja luonteenomaisen aavistamista ja pyrkimystä ilmaisemaan tätä tyypillistä yksilöissä, jotka ovat enemmän tai vähemmän vapautuneet häiritsevistä satunnaisuuksista.
Ihannoimisen vaarat ovat helposti huomattavissa. Helleenisen taiteen jumala- ja sankarikuvat osoittavat, että ihannoimisen voi kehittää mitä korkeimmalle yksilöllisen ja luonteenomaisen siitä vähääkään kärsimättä. Se saattaa päinvastoin saada siitä lisää selvyyttä ja määräperäisyyttä. Helleenisen kuvanveistotaiteen tarunomaiset henkilöt ovat kaikki samaa lajityyppiä: inhimillistä, joka on vapautunut olemassaolon taistelun arvista, vapautunut kaikista surkastuttavista syistä, joita todellisuudessa on niin paljon. Mutta tämä yhteinen lajityyppi ei aiheuta yksitoikkoisuutta. Jokainen näistä ihannekuvista on erikoinen yksilöjä niin perin luonteva kaikissa yksityiskohdissa, että tottuneen silmän on helppo erottaa toisistaan Eroksen ja Bacchuksen torsot, samoin Junon torso sellaisesta, joka on kuulunut Afroditelle, ja Afroditen torso Hebelle kuuluneesta. Yksilöllinen karakterisoiminen voi esiintyä kiireestä kantapäähän.
Mutta vaikka helleenien siis onnistuukin välttää ihannoimisen vaarat, niin että he hyötyivät sen ihanista eduista, näyttää taidehistoria — eikä vähimmän tänä ja edellisinä vuosisatoina — että vaaroja on olemassa päästenkin paljon vaikuttamaan. Tarvitaan luonnontutkimusta, johon on koottu monien sukupolvien kokemukset, ja monet suopeasti vaikuttavat historialliset, maantieteelliset ja eetilliset olosuhteet, jotta ihannoiva suunta taiteessa saattaisi jatkua yhtä onnellisesti kuin helleenien kesken. Nykyajan kansojen taiteilijoilla ihannoiminen on aina rajoittunut hakemaan tai esittämään tyypillistä lajissa tai eräissä ryhmissä, jollaisia ovat lapsi, nuorukainen, neito, mies, nainen j.n.e.; mutta ei esittämään tyypillistä yksilössä, varsinaisesti luonteenomaista hänessä.
Useimmat idealistiset maalarit tuntevatkin senvuoksi tuskin useampia kuin yhdet kasvot, tosin jokaista ikäkautta, jokaista säätyä, jokaista kansaa varten hiukan muunnellut, ja heidän kuvaamansa samanikäiset, -sukuiset ja -heimoiset henkilöt ovat olleet enemmän yhdennäköisiä kuin saman perheen jäsenet. Fechner huomauttaa sattuvasti, että kasvoista ja vartaloista on ihannoiville maalareille tullut samaa kuin kirjaimista kirjureille: ne kuuluvat, niin sanoaksemme, näiden maalarien käsialaan, ja heiltä saamme eräänlaista kalligrafista ihmiskirjoitusta, joka näyttää hyvältä kuten kaikki kaunokirjoitus, mutta on jokseenkin luonteetonta ja muistuttaa kirjoituskaavaa.
Ihannoiminen, joka syrjäyttää luonteenomaisesti yksilöllisen, on harhaantunutta, mutta on kuitenkin kauan ollut tavallista. Ja meidän aikanamme onkin sille vihdoinkin singottu se ankara vastalause, joka olikin tuleva.
Erittäin sietämättömäksi se käy jättäessään idealismin oikean kotimaan alueet, kun se ei pysy uskonnon, jumalaistarun, runon, symboliikan aloilla, vaan ryntää ankarimman todellisuuden tanterelle loihtiakseen siellä valheellisesti esiin täydellisyyden olotilan, joka ei ole kärsinyt mitään olemassaolon taistelussa; kun se talonpoikaishäitä kuvatessaan ei tee morsianta vain kauniiksi, sillä sellainen hän on oikeutettu olemaan ja usein onkin, vaan enkelimäiseksi, sulhasen kerubiseksi nuorukaiseksi, maalaisukot patriarkoiksi, jotka muistuttavat esi-isiä ja italialaisten renessanssimaalausten apostoleita, maalaisnaiset madonnoiksi tai ennustajattariksi Michel Angelon sibyllain tapaan, miehet sankareiksi ja lapset pieniksi enkeleiksi, kaikki luonnollisesti kansallispuvuissa. Sellainen laatukuva on samanarvoinen kuin imarteleva, röyhkeästi valehteleva muotokuva. Naturalismi maalaa todellisuuden likaiseksi, raa'aksi ja inhoittavaksi; realismi maalaa sen sellaiseksi kuin se on, mutta vähentäen sen kauneuden, joka ei heti pistä silmään; harhautunut idealismi esittää siinä valheellista kauneutta, josta kaikki luonteenomainen puuttuu ja joka lopulta käy ikäväksi ja mauttomaksi. Oikeaan suuntaan pyrkivä idealismi maalaa sen luonteenomaiseksi, todelliseksi ja niin kauniiksi kuin se saattaa olla, astumatta todenmukaisuuden tai todellisuuden rajojen yli.