Kuvapatsaissahan aina on jonkinlaista jumaloimista, ja sen todellisena tarkoituksena on esittää muistettava henkilö juuri niiden ominaisuuksien valaistuksessa, jotka tekevät hänet muistettavaksi. Naturalistiset patsaat, jotka antavat sieluttomia kopioita tomumajasta, tuomatta esille, mitä muistettavaa henkilössä on, ovat sen vuoksi surkeita todisteita taiteellisesta voimattomuudesta. Mutta niitä on kuitenkin pidettävä parempina kuin valheellisia kuvia, koska nämä antavat sielunilmeen kuvastua piirteillä, jotka eivät kuuluneet tarkoitetulle henkilölle. Onhan katselijassa itsessään jotakin, mikä saattaa naturalistiseen kuvaan sisällyttää siitä sellaisenaan puuttuvan, ja se on mielleyhtymien voima.
Jos katsoja tuntee kuvatun henkilön luonteen ja elämäntyön, niin ne mielteet, jotka tähän tuntemiseen perustuvat, vaikuttavat myös osaltaan katselemisessa ja pyrkivät kasvonpiirteihin ja asentoon panemaan sitä henkistä, jota taiteilija ei ole kyennyt ilmaisemaan. Muotokuvallinen näköisyys, vaikkapa se olisikin raaka, karkea ja yksipuolinen, herättää aina jonkun verran mielenkiintoa. Aluksi se voi loukata, jopa suututtaakin. Mutta seuraavassa tuokiossa alkaa katselijassa mielleyhtymien toiminta pyrkien ratkaisemaan tämän pulman, sovittamaan kuvatun henkilön ulkoasua yhteen hänen sisäisen olemuksensa kanssa. Sitävastoin kääntää pian selkänsä valehtelevalle kuvalle, joka ei ole sitä mitä se on olevinaan, ja johon ei historiallinen harrastus eikä mielleyhtymien toiminta voi kiintyä.
Luulen näillä sanoilla tehneeni naturalismille oikeutta, mikäli se ansaitsee. Se nojaa taiteen olemuksen väärään käsittämiseen, mutta se on kuitenkin arvokkaampaa kuin sekä se väärä idealismi, jota tulee nimittää skematismiksi, että toinen väärä idealismi, joka pyrkii kaunistamaan ulkopiirteitä väärentämällä niitä, mutta ei antamalla niille parasta, kauneinta ja henkisintä ilmaisua, milloin kaunista henkisyyttä kuitenkin on tarkattavana ja esitettävänä. Naturalismia on pidettävä näitä kahta suuntaa parempana, mutta sillä on rajansa, joiden ulkopuolella se on ehdottomasti hyljättävä.
Äsken kuoli belgialainen lähetyssaarnaaja, isä Damien, ihmisrakkautensa marttyyrinä pyrkiessään olemaan Kristuksen seuraaja. Hän oli valinnut olinpaikakseen pienen merensaaren, jonne pitaalitautisia oli karkoitettu. Hän tuli näiden kurjien, elävältä mädäntyvien luo heitä lohduttamaan. Tauti tarttui häneenkin, ja hänen oli vaellettava samaa kamalaa tietä kuin heidänkin poistuessaan katoavaisuudesta.
Jos isä Damienille pystytettäisiin muistopatsas, niin luulen, että naturalisteja kuitenkin epäilyttäisi esittää hänen piirteitään sen kamalan taudin raatelemina, johon hän sortui, vaikka sellainen esitys olisikin täydellisesti sopusoinnussa naturalismin periaatteen kanssa. Kaikissa tapauksissa ei koko maan päällä olisi yleisöä, joka olisi taipuvainen rahalla korvaamaan ja ilkeäisi katsella sellaista ihmisyyden ja taiteen solvausta.
Palataksemme vielä Schubertia koskevaan pulmaan minun tulee lisätä, että se ratkaistiin niin hyvin kuin voitiin. Hän sai kuvapatsaansa Wienin kaupunginpuistoon, kun näet lopulta hyväksyttiin Kundmannin tekemä luonnos. Lübke antaa taiteenhistoriassaan tästä kuvapatsaasta sen arvolauseen, että se on "fein empfunden".
Vastustaessaan imelää ja imartelevaa makusuuntaa naturalismi on liioitellen mennyt mahdottomuuksiin, joita ei uskoisi, jolleivät ne olisi silmien edessä. On olemassa arvostelukyvyltään niin heikkoja naturalistisia muotokuvamaalareita, että he luulevat joutuvansa imartelemaan, jos erottavat oleellisen epäoleellisesta. Kasvoilla saattaa hetken aikaa olla väsymyksen ja hermostumisen leima, vaikka niiden omistaja tavallisesti on eloisa ja tervehermoinen ihminen. Jos hän tällaisella hetkellä joutuu naturalistisen maalarin kuvattavaksi, arvelee tämä todellisuuspyrkimyksen vaativan, että hänet esitetään väsyneenä ja hermostuneena, koska sillä hetkellä asian laita niin on. Jos hän on saanut rakkulan kasvoihinsa, maalaa naturalisti sen yhtä mieluisasti kuin hänellä on tapana kuvata ritarimerkkejä, ja tuo rakkula, joka ehkä muutaman päivän kuluttua on kasvoista kadonnut, jääpi jäljennökseen, niin kauaksi kuin tämä säilyy. Se suunta taas, jota täydellä syyllä sanotaan realistiseksi, osaa sitävastoin hyvin erottaa satunnaisen oleellisesta ja tietää, ettei satunnainen ole todellista, vaan oleellinen.
Pannessaan vastalauseen imelää ja imartelevaa makusuuntaa vastaan naturalismi on myös alkanut pelätä kaunista. Jos naturalisti esittää kauniit kasvot, voivat hänen uskonveljensä tietysti syyttää häntä makeilemisesta. Naturalistisessa maalauksessa voidaan esim. nähdä esitettävän leikkivää lapsiparvea. Niiden joukosta hakee kuitenkin turhaan ainoitakaan edes hieman miellyttäviä kasvoja, kun taas todellisuudessa ei tarvitse kauankaan viipyä lasten leikkipaikalla tuntematta sitä iloa, jota lapsuusiän luontevan miellyttävät piirteet ja liikkeet tuottavat. Ilmeiltään idioottien tai ukonnäköisten taikka jotakin ihmisenmuotoista apinaa muistuttavien lapsiparvien maalaaminen on naturalistinen erikoisharrastus, joka lyö luontoa ja niin paljon huudettua todellisuusvaatimusta päin kasvoja ja valehtelee yhtä paljon kuin päinvastainen; suunta tai enemmänkin ja häpeällisemmällä tavalla.
Realisti taas maalaa lapsuusmaailman ja ihmiset yleensä sellaisina kuin hän ne huomaa. Jos hän esittää leikkivää lapsiparvea tai kansankokousta kadulla, antaa hän kauniille ja rumalle kaikissa niiden asteissa sen osan, joka niillä todellisuudessa hänen mielestään näyttää olevan. Tämä onkin oikea menettely, ja realismi täyttää täten toisen taiteelle asetettavista vaatimuksista, kun taas oikea idealismi, joka tarvitsee realismia rinnallaan, täyttää toisen.
Otaksukaamme, että on esitettävä taistelu tai kahakka, esim. Suomen viime sodasta. Naturalisti, jos hän on johdonmukainen, kieltäytyy tähän tehtävään ryhtymästä — eihän hän ole nähnyt, kuinka kaikki tapahtui, ja n.s. todellisuusvaatimuksen perusteella hän hylkää historiaan tai menneisyyteen kuuluvan maalaamisen.