Tämä luonnos hylättiin. Pitäisikö Wienin nähdä Schubertinsa, saisiko jälkimaailma nähdä hänet sellaisena, pronssiin valettuna, tuon miehen, jolla oli niin hienosäikeinen, syvällinen sielunelämä? Palkittaisiinko jumalallista laulajaa, saksalaisen laulun sielua, suloisimman ja hartaimman tunnemystiikan edustajaa niin innoittavalla tavalla, että hänen katoava puolensa, hänen epäsuhtainen tomumajansa, josta kohtalon oikun vuoksi oli tullut hänen sopusuhtaisen henkensä vankila, olisi kaikkien nähtävänä, katoamattomaan pronssiin valettuna jälkimaailmaa varten, juuri kuin tuo tomumaja olisi ollut oikea Franz Schubert? Tyytymättöminä tehtiin tämä kysymys, ja siihen vastattiin kieltävästi. Wiedemannin luonnos siis hylättiin.

Wienin asukkaat eivät vielä olleet kylliksi perehtyneet todellisuusvaatimuksen salaisuuksiin, halutakseen katsella nuuska-annostaan odottavaa tylppönenää silmälaseineen, pyöreätä vatsaa ja karvakaulusta ikuistettuina pronssiin ja varustettuina nimellä: FRANZ SCHUBERT.

Otettiin sitten esille toinen, wieniläisen kuvanveistäjän Pilzin luonnos. Tässä oli vartalo oikeassa plastillisessa asennossa, poimutellussa puvussa, innoitusta henkivin kasvonpiirtein. Veistokuvana se teki edullisen vaikutuksen, mutta voi! siinä ei voitu tuntea yhtään todellisen Frans Schubertin piirrettä. Niistä, jotka olivat tunteneet hänet ja pitäneet hänestä, vaikka hän olikin ruma, oli tämä kuva vieras ilmiö.

Kolmaskaan luonnos, jonka oli tehnyt Kundmann Roomasta, ei ollut tyydyttävä.

Mitä siis oli tehtävä? Ehdotettiin, ettei tehtäisikään kuvapatsasta, vaan tyydyttäisiin rintakuvaan; sen ympärille sovitettaisiin korkokuvakoristeita, jotka vetäisivät katselijan huomion puoleensa, niin ettei hän liiaksi kiintyisi tylppänenään ja rumaan suuhun. Ehdotettiin myös, että rahat käytettäisiin Schubertin muistorahastoksi. Siten olisi Aleksanterin miekalla katkaistu gordilainen solmu.

Tässä on nyt esillä ristiriita, jossa toisella puolen on todellisuusvaatimus, toisella kauneusvaatimus lievimmässä muodossaan, siinä nimittäin, että mainion miehen muistoa tulee säästää siltä nurjuudelta, jota hän itse elämässään kärsi, ollessaan sidottuna sellaiseen ulkoasuun, joka on ristiriidassa sielukkaan, nerokkaan ja ylevän sisällyksen kanssa ja tekee tämän hieman naurettavaksi, ja että kaupunkia tulee säästää näkemästä pronssiin valettua rumuutta pilaamassa jotakin sen julkisista paikoista. Wiedemann koetti tässä naturalismilla tyydyttää todellisuuden vaatimusta. Yrittikö Pilz idealisuudella toista? Jälkimäiseen kysymykseen täytyy minun käsittääkseni vastata kieltävästi.

Mitähän olisi kaikista taidesuunnista ihanteellisin, muinaishelleeninen plastiikka, tehnyt, jos yhtä vaikea pulma olisi ollut sen ratkaistavana? Luulen, että siihen kysymykseen voi vastata, koska helleenien taiteella on monta kertaa ollut sellainen tehtävä suoritettavana.

Eräs Kreikan ja ihmiskunnan jaloimmista ja henkisesti vaikuttavimmista miehistä, Sokrates, oli ruma, ja hänen kasvonpiirteensä muistuttivat satyyria. Hänen oppilaansa tosin väittivät hänen kanssaan vähän aikaa seurusteltuaan huomaavansa hänet kauniiksi, varmasti sen takia, että hänen keskustelunsa oli syvämielistä, henkevää, sukkelaa ja paraalla attikalaisella suolalla kärjistettyä; heidän mielestään hän oli myös suuri luonne, sydämeltään puhdas ihminen, viisauden opettaja sanoissa ja toimissa, mikä kaikki kuvastui hänen kasvojensa ilmeessä.

Jos Sokrateelle olisi pystytetty muistopatsas, olisiko taiteilijalla silloin ollut oikeus esittää hänet satyyrikasvoiseksi mieheksi? Luulen, että helleenit, niin idealisteja kuin he taiteessaan olivatkin, olisivat varmasti vastanneet myönteisesti, koska he käsittivät ihannoimisen ja valehtelemisen erotuksen. He olisivat kyllä vaatineet, että Ateenan yleisö olisi tuntenut Sokrateen kuvan siksi Sokrateeksi, jonka oli nähty ajatuksiin vaipuneena seisovan Ateenan kaduilla; siksi Sokrateeksi, joka sotilaana ryntäsi vihollisten riveihin ja pelasti oppilaansa Alkibiadeen kuolemasta, ja joka niin uljaasti ja liikuttavasti puhui kansan tuomioistuimen edessä ja sitten vankilassa tyhjensi myrkkymaljan sovinnollisella mielellä, sielunrauhan järkähtämättä.

Meillä on Sokrateesta kuvapatsaita, jotka epäilemättä ovat peräisin antiikin ajoilta ja vahvistavat todeksi, mitä juuri sanoin. Mutta olisivatkohan ateenalaiset ylistäneet kuvapatsasta, joka olisi esittänyt Sokrateesta vain hänen ruman ulkomuotonsa, viittaamattakaan hänen sielunsa aateluuteen ja kauneuteen, niin ettei hänen piirteissään olisi vähääkään kangastellut se hyvyys ja nerokkuus, jonka vaikutuksesta hänen oppilaansa katselivat näitä kasvoja rakastaen ja ihaillen? Varmasti ei. Sitenhän olisi rikottu toista todellisuusvaatimusta vastaan, sillä sielunilme on kasvoilla yhtä totta kuin niiden aineelliset muodot, vieläpä arvokkaampi ja viehättävämpi todellisuus kuin ne. Taiteilijalta, jonka olisi ollut tehtävä Sokrateen kuva, olisivat ateenalaiset siis vaatineet, että hänen olisi kyettävä luomaan satyyrikasvot, joilla olisi ihmiskunnan tietäjän ja esikuvan sielunilme. Jollei taiteilija olisi saanut ratkaistuksi tätä ongelmaa, olisivat he sanoneet, että hänen teoksensa oli epäonnistunut; mutta he olisivat hylänneet kuvan, jolla ei ollut filosofin tuttuja piirteitä, vaikka se olikin esittävinään häntä, hylänneet jokaisen imartelevan jäljennöksen tästä miehestä, joka ei tarvinnut imartelua esiintyäkseen henkisesti kauniina.