Niiden maalausten, joilla ei ole kumpaakaan ansiota, ei harjoitelman objektiivista luonnonvoimaa eikä tunnelman ja mielikuvituksen subjektiivista tarmoa, myönnetään ennemmin tai myöhemmin olevan meille yhdentekeviä. Häviöön tuomitut n.s. mielikuvitukselliset maisemat saavat kerran takaisin oikeutensa. Niillä kedoilla ja järvillä, niissä lehdoissa ja niillä kukkuloilla, joita ne esittävät, saa taiteilijan mielikuvitus silloin taas temmeltää yhtä vapaasti kuin runoilija luo mielikuvituksestaan luonnonseutuja, niinkuin Shakespeare on tehnyt "Kesäyön unelmassa" ja Goethe Kyöpelinvuorella tai Farsalan kentillä.

Tällaisissakin mielikuvituksen luomissa maisemissa voinee varmaankin esiintyä, kuten Feidiaan korkokuvissa, mitä hartainta luonnontutkimusta ja siten saatua täydellistä tekniikan hallitsemista. Sellaisina ne ovat täysin oikeutettuja luonnonmukaisuudenkin kannalta, koska luonnonvapaudella ei tarkoiteta orjuutusta kaiken luonnossa esiintyvän satunnaisen ja sielunelämällemme yhdentekevän alaiseksi.

Taiteen tulee muuten olla yleinen kirkko, missä kaikki nämä suunnat voivat rauhassa ja sovussa palvella samaa jumalallista estetiikkaa, joka käy maailmankaikkeuden läpi tavaten vastakaikunsa ihmisen kauneudenkaipuussa. Pyhän haudan kirkossa Jerusalemissa syttyy toisinaan tappelu kreikkalais- ja roomalaiskatolisten välillä. Taiteen temppelissä pitäisi olla rauhallista. Siellä on kaikilla taiteentunnustuksilla alttarinsa.

XIII.

IDEALISMI, SKEMATISMI, REALISMI, NATURALISMI.

Edellisissä luennoissani olen huomauttanut sitä merkitystä taiteen syntymiselle, sitä tärkeyttä taiteen elämälle ja tuoreudelle, mikä on luonnontutkimuksella, luonnon jäljittelemisellä. Mutta samalla olen osoittanut, ettei taide milloinkaan täysin suorita tehtäväänsä ainoastaan luontoa jäljittelemällä, että jos sillä, kuten naturalistit sanovat, ei olisi mitään muuta tehtävää, olisi sen laita perin huonosti, siliä sen antamat ulkonaiset todellisuuden jäljennökset eivät milloinkaan voi olla täydellisesti luonnonmukaisia, eivät voi toistaa täysin vastaavalla tavalla luonnon valoja ja varjoja, eivät saata ilmaista esteettisesti vaikuttavia liikkeitä luonnossa, kuten auringon heijastusta ja kuvaimia liikkuvassa vedessä, pilvien kulkua, lintujen lentoa, viljan aaltoavia liikkeitä tuulessa samalla ja yhtä vaikuttavalla tavalla kuin ne luonnossa näemme.

Selvää on myös, että jos naturalistit olisivat oikeassa, ei eräille aloille, joilla kuvaavat taiteet ovat saaneet korkeimpia voittojaan, kuten uskonnollinen, mytologinen ja historiallinen plastiikka ja maalaustaide, olisi koskaan astuttu. Selvää on lopuksi myös, että kahdelta niin arvokkaalta taiteelta kuin rakennustaiteelta ja musiikilta kiellettäisiin taiteen nimi, koska niillä suurissa ja olennaisissa piirteissään ei ole mitään luonnosta jäljiteltävää. Olen osoittanut, että naturalistinkin täytyy valita aiheensa, tehostaa jotakin ja syrjäyttää muuta, pitää eräitä yksityiskohtia tärkeämpinä ja laiminlyödä toisia, siis suhtautua siihen todellisuuteen, jota hän tahtoo jäljentää, arvostellen, hyväksyen ja hyljäten, ja että hän siten tuomitsee omat periaatteensa, panee työhönsä jonkun verran omaa mieltään ja makuaan, siis subjektiivisuuttaan ja persoonallisuuttaan ja täten itsetiedottomasti astuu askeleen tuomitsemaansa suuntaan, nimittäin ihannoimiseen päin.

Olen koettanut myös osoittaa ihannoimista vastaan nostettujen huutojen syyt. Meille kaikille sattuu sellaista, että käytämme samaa sanaa monissa merkityksissä, emmekä tällöin tee kyllin selvää eroa näiden merkityksien välillä. On n.s. idealismia, joka täydellä syyllä tuomitaan kelvottomaksi: se valeidealismi, jota nimitän skematismiksi, ja jota kuvailin viime luennossa — se suunta, joka pitää luonnontutkimusta vain taiteen kasvatusopillisena valmisteluna. Kun kerran on jättänyt taakseen muutamat ahkeroiden vietetyt oppilasvuodet, niin saattaa, arvelevat tämän suunnan edustajat, luoda uutta aus der Tiefe des Bewusstseins, ja silloin syntyy kaavamaisia maisemia kaavamaisine ilmoineen ja värivaikutelmineen; silloin luodaan kaavamaisia ihmishahmoja kaavamaisissa asennoissa ja kaavamaisesti puettuina j.n.e. Realismi ja naturalismi olivat pohjaltaan oikeutettuja tämän vastavaikutuksia. Naturalismista sellaisenaan en halua enempää puhua. Olen osoittanut sen omia ristiriitoja ja sen seurauksia, jotka riistäisivät taiteelta olemassaolon oikeuden tai parhaassa tapauksessa sallisivat sen toistaiseksi elää sen valokuvaustaiteen sijaisena, jonka tulevaisuus meille ehkä lahjoittaa, ja joka muka meille toimittaa luonnon värileikeistä uskollisemman esityksen kuin sivellin ja värit. Sitävastoin lienee paikallaan tarkastella lähemmin idealismia ja sen oikeutusta koskevia kysymyksiä, sen ansioita ja heikkouksia sekä niitä väärinkäsityksiä, joita sen nimeen liittyy. Haluan tässä kohden tulla toimeen esimerkeillä, mikäli se on mahdollista, lausumatta mielipidettäni abstraktisin lausein.

Wienissä oli 1860-luvulla päätetty kaupungin puistoon pystyttää kuvapatsas kuuluisalle säveltäjälle Franz Schubertille, eräälle romanttisen musiikin nerokkaimmista edustajista. Ne, jotka olivat kuulleet hänen sävellyksiään ja ihastuneet niihin, kuvittelivat häntä mielellään kookkaaksi, kauniiksi mieheksi, jonka piirteissä oli jotakin haaveilevaa. Sellainen hän valitettavasti ei ollut. Rahoja patsaan pystyttämiseksi oli kuitenkin koottu, ja kolme etevää kuvanveistäjää, yksi Münchenistä, toinen Roomasta, kolmas Wienistä, saivat toimekseen laatia luonnoksen. Kun luonnokset oli saatu, huomattiin, että müncheniläinen taiteilija — hänen nimensä oli Wiedemann — kuvasi Franz Schubertin ulkonaisen olemuksen sellaiseksi kuin se todella oli: karkeasti muovaeltu ruma ruumis, lihava ja turpea, kasvot niin sanoaksemme rasvaiset, tukka epäjärjestyksessä, irstailijan huulet, tylppänenä, jolla komeilivat suuret silmälasit, jokseenkin huonosti sopiva puku, johon kuului myös korviin asti ulottuva kaulus.

Kun Wiedemannin luonnos esitettiin tarkastuslautakunnalle ja Schubertin hyvin tuttu, pyöreävatsainen hahmo tuli näkyviin, valtasi tarkastajat nauruja suuttumus. Mutta taiteilija ei ollut ainoastaan ottanut huomioon Schubertin ruumiillista olemusta. Hän oli myös tahtonut esittää hänen sielullisen ihmisensä innoituksen hetkellä, ehkäpä juuri silloin, kun laajalti tuttu "Ständchen" syntyi hänen sielussaan. Mutta tässäkin suhteessa Wiedemann oli noudattanut kovaa todellisuutta ja esittänyt Schubertin sellaisena kuin hänen sanotaan noina hetkinä olleen: miettivänä, peukalolla ja etusormella pidellen nuuskahyppysellistä, jolla nenää palkittaisiin, kun mieleen johtunut sävel olisi alkanut aivoissa selvitä.