Mutta toiseksi valokuvaus opettaa, että taiteessa on paljon sellaista, mikä on vierasta valokuvaukselle, nimittäin inhimillisen tunteen, inhimillisen tarkoituksen ja tahdon ilmauksia. Tässä onkin taiteella ominainen voimansa, kun se taas ei milloinkaan saata kilpailla valokuvauksen kanssa todellisuuden toistamisessa.
Tämä Langen väite ei tosin vielä pidä täydellisesti paikkaansa, sillä maisemamaalaus esittää melkoisessa määrässä luonnon värileikin kauneutta, mihin valokuvaus toistaiseksi ei kykene, vieläpä maisemamaalaus ilmaisee myös valot ja varjot tarkemmin kuin valokuvaus, koska näet se tapa, kuinka luonnonvärit tulevat valokuvassa esille, väärentää maiseman varjostuksen. Sininen, spektriväreistä tummin, lähenee valokuvassa valkoista, kun taas valovoimaiset punainen ja keltainen, samoin kuin vihreäkin pyrkivät mustiksi. Mutta ei liene kaukana se päivä, jolloin valokuvauksen onnistuu esittää luonnonesineitten väritkin niin rikkain vivahduksin ja niin tarkasti, että sellainen on taiteelle mahdotonta, ja kun se on tapahtunut, jäävät maisema-, muotokuva-, vieläpä laatumaalauskin turhiksi, ja niillä, kuten naturalistit väittävät, ei ole muuta tarkoitusta kuin ulkonaisen totuuden ilmaiseminen. Mutta ne jäävät elämään tämän käännekohdan jälkeenkin ja hyötyvät siitä, jos ne samalla ovat ilmauksia inhimillisestä mielialasta ja tahdosta, etenkin tahdon pyrkimyksestä ihanteellisuuteen.
Olemalla itse persoonaton tehostaa valokuvaus, että taiteessa on jotakin persoonallista ja subjektiivista. On hämmästyttävää kuulla, että muuan Itä-Aasian kansa, älykkäät japanilaiset, jo kaksisataa vuotta sitten olivat tästä selvillä ja kirjoittivat siitä paikkansapitäviä mietteitä. Niinpä on eräs japanilainen taidearvostelija huomauttanut, että perin luonnonmukainen maalaus saattaa olla aika ikävä, jolloin katselija pysyy sen edessä kylmäkiskoisena. Maalauksessa täytyy siis olla jotakin muuta kuin vain tuo luonnonmukaisuus, jos se mielii olla vähänkin arvokas taideteos. Japanilaisesta on arvotonta ja lapsellista kerätä liian paljon yksityiskohtia maalaukseen. Taiteilijan, sanoo hän, tulee käyttää arvostelukykyään jättämällä syrjään kaikki tarpeeton ja tarkoitettua vaikutusta ehkäisevä. Ne japanilaiset, jotka ovat tutustuneet eurooppalaiseen taiteeseen sen nykyisessä vaiheessa, huomauttavat, että niin sanottu todellisuuden vaatimus, joka omissa rajoissaan on paikallaan, on tullut raskaaksi ikeeksi eurooppalaisen taiteen niskoille ja estää tunteen, neron ja mielikuvituksen vapaita liikkeitä, joiden täytyy olla mukana, ettei todellisuus kävisi kuivaksi ja lopulta sietämättömäksi.
Naturalisti on kyllä tästä tietoinen ja siksi voi sattua, että hän tämän tuntien tarttuu keinoihin, jotka ovat myrkkykeinoja taiteelle ja taidetta harrastavalle yksilölle: saattaa tapahtua, että hän mielenkiintoa herättääkseen ja ikävyyttä poistaakseen turvautuu aistillisiin houkutuskeinoihin, tai että hän ottaa ruminta ja raainta mitä luonnossa on, huomiota herättääkseen ja mainituksi tullakseen. Tapahtuupa vielä useammin, että hänestä tavallaan tulee yksinkertaisten viekoittelija, joka koettaa saada suosiota samoin keinoin kuin keskinkertainen näyttelijä, kun tämä lähestyy näyttämön reunaa ja katseella ja kädenliikkeellä houkuttaa itselleen kättentaputuksen.
Taidetta ei tee taiteeksi luonnonjäljittely, vaan tyyli. Von Kirchmann määrittelee tyylin siten, että se on niiden eri momenttien kokoomus, jotka saavat määräyksensä taiteilijan omasta persoonallisuudesta.
Luontoa jäljittelevä, tyyliä vailla oleva taiteilija on valokuvaaja, joka on joutunut väärälle uralle. Taiteilijan tyyli ilmenee siinä, kuinka hän kehittää muotoja, ryhmittää, värittää, kaikessa siinä, missä luonteenomainen käsityspohja voi tulla ilmi. Täyden elämän saapi taideteos vain persoonalliselta käsitystavalta, joka ilmenee tyylissä. Mitä suurempi taiteilijapersoonallisuus on, sitä helpommin tunnettava hän on teoksissaan ja ehkäpä enimmin niissä, joita samalla ihailemme mitä syvällisimmän luonnontutkimuksen tuloksina. Suuren taiteilijan tyylissä ilmenee hänen oman persoonallisuutensa rinnalla sen kansan ja ajankohdan luonne, johon hän kuuluu.
Tyyli näyttäytyy muotoainesten valinnassa ja siinä, kuinka eri määrässä tehostetaan kaunista sen eri vivahduksissa, ylevää tai pelkästään kaunista, ihanteellista tai luonteenomaista! Mutta tyylissä on aina jokin määrä vapautumista pelkästä todellisuuden matkimisesta; siinä on aina vapaudenjulistus sellaista luonnossa esiintyvää vastaan, jonka kuvaaminen taideteoksessa olisi tarpeetonta sen tarkoitukselle tai vahingollista sen tarkoitetulle vaikutukselle.
Loistava esimerkki siitä, mitä tyylittely merkitsee, on Feidiaan korkokuva Parthenontemppelin friisissä; se esittää juhlakulkuetta, Panathenaia-juhlaan kuuluvaa, joka vuosittain pidettiin Ateenassa, ja jonka tarkoituksena oli olla jonkinlaisena inhimillisen jalouden ja kauneuden riemusaattona. Asian laadusta johtuu, ettei Feidias ole voinut täysin luonnonmukaisesti kuvata tätä kulkuetta. Hän on ottanut sen todellisuudesta vain kauneimmat ja luonteenomaisimmat ainekset, ja koska kulkueella oli uskonnollinen merkitys, ei hän epäröinyt antaessaan näitten todellisuudesta otettujen nuorten tyttöjen, poikien, nuorukaisten ja jalkamiesten, ratsastavien nuorukaisten, nelivaljakoiden ja uhrieläinten lähestyä päämäärää, missä kaksitoista Olympon jumalaa heitä odottaa. Näitten korkokuvaan piirrettyjen olentojen suuressa joukossa ei ole yhtään, joka ei miellyttäisi asennon ja muotojen kauniilla luonnollisuudella. Luonnontutkimukseen nähden huomaamme, että tässä on olemassa tavaton määrä ennen hankittuja tarkkoja ulkonaisen todellisuuden huomioita. Ja kuitenkin vallitsee tässä täydellinen vapaus eikä näy jälkeäkään siitä orjallisesta pakosta, jonka n.s. todellisuudenkuvaus laskee orjiensa hartioille.
Ennenkuin Feidias niiden avustavien taiteilijoiden kanssa, jotka muovailivat nuo korkokuvat, aloitti työnsä, oli hän mielikuvituksessaan nähnyt ja järjestänyt kaikki, mitä hän tässä tahtoi esittää, arvioinut kokonaisuuden ja joka yksityisen kuvion merkityksen, paikan ja vaikutuksen katselijan silmään ja poikennut n.s. todellisuudesta juuri niin paljon kuin tarvittiin saavuttaakseen kaikkein yksinkertaisimmilla keinoilla taideteoksensa tarkoituksen: ilahuttaa sen kauneudenrikkauden näkemisellä, jota hänen kansassaan ruumiillisesti oli, ylistää isänmaata ja sen sivistystä, jalostaa kansaa tällaisen teoksen katselemisella ja lahjoittaa jälkimaailmalle, ei suinkaan orjallisen tarkkaa, vaan henkisesti todellisen ja oikean käsityksen Panathenaian juhlakulkueen luonteesta ja Ateenan kansan luonnonlaadusta ja sivistyksestä.
Jos, kuten toivon, se päivä tulee, jolloin kuvaava taide saa nykyistä suuremman merkityksen julkisessa elämässä, niin tulee myös tyylin vaatimus taas yhtä tuntuvaksi kuin luonnontutkimusten vaatimus, ja molemmat vaikuttavat jälleen sopusointuisesti yhdessä. Ja tässä tyylin vaatimuksessa onkin atelieerityön oikea merkitys. Jollei atelieerityö mieli olla muuta kuin yritys neljän seinän sisällä harjoitelmien johdolla jäljitellä luonnontodellista ja kaikkia sen moninaisia jäljittelemättömiä muotoja ynnä valojen, varjojen ja värien loistoa, on sen harjoittelemisella tuskin enää pätevää aihetta, sillä siitä puuttuu pakostakin paljon harjoitelmien välittömyydestä, tuoreudesta ja myös teknillisestä reippaudesta ja taituruudesta. Mutta nämä atelieeritöitten vajavaisuudet voidaan hyvinkin korvata niillä ominaisuuksilla, joita taiteilija rauhallisessa atelieerityössä saattaa sisällyttää teoksiinsa omasta sielullisesta persoonallisuudestaan, mielikuvituksestaan, joka vapaasti yhdistelee hänen muistikuviaan, ja tunnelmistaan, jotka valavat jotakin helposti käsitettävää, mutta kuitenkin sanomatonta hänen kuvaamaansa ulkonaiseen todellisuuteen.