Näissä Rafaelin sanoissa on ilmaistuna idealismin koko salaisuus ja samalla oikean idealismin suhtautuminen luonnontutkimukseen. Tutkimatta useita todellisuuden hänelle suomia esimerkkejä, joissa oli jotakin hänen madonnalle haluamaansa kauneutta, hän ei olisi voinut toimittaa mitään. Sellaisen tuominen esille "tietoisuutensa syvyydestä" ei olisi voinut pälkähtää hänen mieleensä. Mutta hänen tietoisuutensa syvyydessä vallitsi esteettisiä lakeja, joiden mukaan hän saattoi valita niistä, mitä näki, hyväksyä toisia, hylätä toisia, ja joiden mukaan hän voi sulattaa yhteen valitsemansa piirteet yhdeksi ainoaksi eläväksi kuvaksi, niin että tässä oli täydellistä se, mihin luonnossa vasta pyrittiin, ja mikä siellä oli saavutettu vain osaksi, eri henkilöissä.
Idealistinen estetiikka on oikeassa sanoessaan, että taiteilijan tulee olla vapaa luontoon nähden, että hänen tulee menetellä arvostellen eikä orjallisesti totellen suhteessaan siihen. Mutta samalla tämä estetiikka selvästi tehostaa sitä, että taiteilijain tuomitessaan on noudatettava tuomarin velvollisuutta tutkia esillä olevan asian kaikkia yksityiskohtia ja ratkaista se sen mukaan kuin ne suhtautuvat siihen lakikirjaan, joka hänellä on inhimillisen olemuksensa esteettisessä rakenteessa. Tämä estetiikka on oikeassa lausuessaan, että taiteilijan tulee hallita luonnolta saamaansa aineistoa ja painaa siihen hengen leima, jos se samalla tehostaa, että tällaiseen hallitsemiseen kykenee vain lakkaamatta tutkimalla luontoa. Ilman tätä huomauttamista ovat idealistisen estetiikan julistamat totuudet väärinkäsityksen vaarassa, joutumassa suosimaan laiskuutta, joka syrjäyttää opinnot, luottaakseen mielikuvitukseen, sekoittaa mielikuvituksen kuvat meissä liikkuviin muistin kaavamaisiin kuviin ja mielellään sanoo sitä idealismiksi.
Tämä vaara ei ole osoittautunut vain kaukaiseksi uhkaukseksi. On ollut aikoja, jolloin taiteilija on esiintynyt ihmeellisenä nerona, osaten vaatimattomin opinnoin ja pienin ponnistuksin sielustaan loihtia esiin kauniimman ja korkeamman maailman kangastuksia kuin sen, joka meitä ympäröi. Näin hän on tehnyt hetkinä, jolloin tuosta korkeammasta ja ihanammasta maailmasta saatu innoitus on ottanut hänet valtoihinsa.
Omasta puolestani uskon kyllä, että on olemassa korkeampi ja kauniimpi maailma kuin se, jonka arkipäiväisten puuhiemme ohella näemme ympärillämme; uskon, että tarvitaan sielullisessa rakenteessamme piilevien ihanteellisten pyrkimysten kehittämistä, jotta tuo korkeampi kauneus meille ilmestyisi; uskon, ettei kauneus riipu yksin siitä, että näemme, vaan myöskin siitä, kuinka näemme; ettei se riipu ainoastaan tarkastelluista esineistä, vaan myöskin katselevien silmien laadusta ynnä siitä sielusta, joka ottaa vastaan aistimien välittämät vaikutelmat. Uskon vielä, että taiteen kuten monella muullakin alalla on valittuja sieluja, taiteellisia neroja, jotka helpommin kuin muut pääsevät osallisiksi kauneuden ilmestyksistä. Mutta tämä suurempi helppous ei suinkaan edellytä vähempää työtä; se edellyttää päinvastoin palavaa työintoa, koska tämä vielä lisäksi terästää katsetta, antaa yhä enemmän kykyä hallitsemaan ainetta ja tekniikkaa, suo tunkeutua yhä syvemmälle luonnon kauneudenrikkauteen, kun taiteilija seurustelussa luonnon kanssa muuttuu sen ystäväksi ja uskotuksi.
On hyvin tavallinen kokemus, että ne kiireesti maalatut kuvat, joita sanotaan harjoitelmiksi, usein ovat parempia kuin se maalaus, jonka esitöiksi ne olivat aiotut. Se ei olekaan kummallista.
Tanskalainen taidehistorioitsija, Julius Lange, joka on äskettäin tutkinut tätä seikkaa, huomauttaa, että taiteilija harjoitelmaa laatiessaan on todellisuuden edessä kasvoista kasvoihin, että hänen täytyy tuokiossa koota voimansa, kiinnittääkseen kankaalle kuin yllättämällä enimmän miellyttäneen häipyvän ilmiön; sillä häipyvä on sielunilme ihmisen kasvoilla, häipyviä maiseman sielunilmeet: valon ja varjon leikit, jotka eivät koskaan palanne juuri sellaisina kuin taiteilija sillä hetkellä ne näkee ja mieluimmin haluaisi kuvata. Siitä, sanoo Lange, johtuu harjoitelman loisto, tuoreus, voimakas maku, jota asiantuntija pitää suuremmanarvoisena kuin kaikkein huolellisinta suoritusta. Tähän verraten on maalauksen valmistaminen työhuoneessa vain samaa kuin ruuan uudelleen keittäminen. Työhuoneessa tulee esitykseen enemmän tasaisuutta ja kaikinpuolista valmiutta, niin että se voidaan täyskelpoisena ruokana tarjota suurelle yleisölle ja ottaa kodin koristeeksi. Silloin voi keittotaidon sääntöjen mukaan myös lisätä joitakin uusia mausteita, jotta maku kävisi mehevämmäksi ja pirteämmäksi, mutta mitäpä se kaikki auttaa? Mehu ja voima haihtuvat kuitenkin kovin helposti. Kuten Kierkegaard on huomauttanut, on sielussa sellainen laki, että välittömiä vaikutelmia ilmiöistä ei voi toistaa niiden menettämättä tuoreutta ja voimaa.
Mitä maisema- ja laatumaalaukseen tulee, vie tällainen edellytys siihen johtopäätökseen, että taiteilijain olisi parasta jättää sikseen atelieerityö ja pysyä harjoitelmissa. Nämä ovat tältä näkökannalta varsinaisia taideteoksia, ja atelieerityö, jolloin ensimäiset elävimmät vaikutelmat menevät hukkaan, jäisi turhaksi, vieläpä vahingolliseksi.
Ei käy kieltäminen, että tämä johtopäätös on kumoamaton, jos lähdemme siltä kannalta, että välitön luonnonjäljittely on taiteen kaikki kaikessa. Lange, joka hylkää tämän mielipiteen, keksiikin senvuoksi pelastuksen atelieerityölle siinä, mitä hän tahtoo nimittää muistin taiteeksi, siinä taiteessa, joka ottaa vastaan ja käyttää, ei ainoastaan välittömiä, vaan välillisiäkin luonnonvaikutelmia, nimittäin muistikuvia, joiksi häipyneet vaikutelmat sielussamme muodostuvat.
Minun ei tarvitse huomauttaa, kuinka täynnä vaaroja se alue on, jolle taide täten astuu, ja Lange itsekin mainitsee niitä. Tämän luennon alussa olen niihin viitannut. Mutta se on minun mielestäni ja taidehistorian todistuksen mukaan myöskin se alue, missä taide on saavuttanut ylevimmät voittonsa ja missä uusia voittoja on epäilemättä tulossa. Lange huomauttaa, että taide ei ole vielä oppinut kaikkea, mitä sen tulisi oppia aikakautemme suurelta ja monessa suhteessa käänteentekevältä keksinnöltä: valokuvaukselta. Tämä opettaa meille ensiksikin, että se, mitä ennen pidimme taiteen suorittamana mukailuna todellisuudesta, ei vastaakaan todellisuutta. Valokuvauksen vaikutuksesta on todellisuuden vaatimus saatu tarkemmin määritellyksi kuin ennen.
Ottakaamme esimerkki: Amerikalainen Maybridge tarvitsee vain viidestuhannesosan sekuntia ottaakseen valokuvan ja kiinnittääkseen levylle kaikki silmillemme näkymättömät liikunnon vaiheet. Nähtyään hänen valokuvansa selitti kuuluisa maalari Meissonier, että hänen oma esityksensä nelistävistä hevosista ei ole virheetön, vaan että sen tilalle on saatava toinen, vähemmän sovinnainen.