Lasten ensimäiset kuviopiirrokset ovat aina kaavamaisia. Lapsen kynän kuvaama mies tai nainen voi olla kuka mies tai nainen hyvänsä. Samoin voi lapsen piirtämä puu olla mikä puu tahansa. Nuoressa päässä on jo tapahtunut abstrahoimista muistikuvien keräytyessä kaavamaisiksi kuvioiksi, joita lapsi piirtää paperille.
Kun jokin taidesuunta on joutunut vanhuutensa asteelle, tulee se lapseksi jälleen ja menettelee kuten lapsi. Se jäljentää aus der Tiefe des Bewusstseins, se kopioi tietoisuudessa häilyviä, kaavoiksi tai usvaksi häipyviä muistikuvia ja aateloidakseen sellaisen menetelmän se on suvainnut sanoa näitä muistikuvia aatteiksi ja omaa toimintaansa idealismiksi, vaikka sen suunnan oikea nimi olisikin schematismi.
Tällaista rappeutumista vastaan on vain yksi keino: harras luonnontutkimus. Ja luonnontutkimuksen merkitys ei ole ainoastaan siinä, että se terästää silmää ja asettaa teknillisen taidon ratkaistavaksi yhä uusia innostavia tehtäviä, vaan myös siinä, että se antaa muistikuviemme sisäiselle maailmalle uutta väriloistoa ja selväpiirteisyyttä ja tekee niistä mielikuvituksen muokattavaksi sopivaa ainesta, jota ilman taide ei ole voinut luoda mitään suurta, mitään kaikille sukupolville arvokasta teosta.
Helleeninen taide on korkeimmassa kukoistuksessaan idealistista taidetta, mutta luonnontutkimusta ei ole koskaan harrastettu innokkaammin eikä pidetty suuremmassa arvossa kuin silloin. Luonnon jäljitteleminen kuvaamisessa oli helleenien mielestä niin välttämättä yhtynyt taiteen luonteeseen, että heidän etevimmät ajattelijansa, kuten Plato tai Aristoteles, sanoivat taidetta mimeettiseksi, jäljittelyyn perustuvaksi. Mutta tähän he tietysti lukivat myöskin ja ensi sijassa sieluntiloja ja henkistä elämää jäljittelevän kuvaamisen, mikäli sitä voi ulkonaisesti havaita. Jos sana jäljittely otetaan toisessa, karkeammassa ja naturalistisessa merkityksessä, orjallista kopioimista tarkoittavana, niin onhan taiteita, kuten rakennustaide ja musiikki, jotka eivät ole ollenkaan tai ainoastaan sivuseikoissa ovat siinä mielessä mimeettisiä. Ja jos naturalistit ajattelisivat hiukankaan selvästi, työntäisivät he ne pois taiteitten sisaruspiiristä.
Mitähän esim. musiikissa on, jota voisi ulkonaisessa naturalistisessa merkityksessä sanoa jäljitteleväksi? Tarjoohan luontokin kyllä musiikkia, satakielen, rastaan ja muiden siivellisten luonnonlaulajain, puhumattakaan aallon raikkaasta kuiskeesta rannalla ja tuulen suhinasta metsässä. Mutta voisiko kenenkään päähän todella pälkähtää, että inhimillisen musiikin menestys riippuu niiden matkimisesta, että Haydn, Mozart, Beethoven tai Gounod voidakseen täyttää kutsumuksensa yhtä herkeämättömän ahkerasti ja jännitetyn tarkkaavasta tutkivat satakielen tai rastaan laulua, kuin kuvanveistäjän ja maalarin on tutkittava elimellisten olentojen muotoja tai jonkin maiseman valon ja varjojen leikkiä?
Jos myös musiikin on jäljiteltävä jotakin, jos senkin tulee harjoittaa luonnontutkimusta, niin se jäljittelee itse inhimillistä tunne-elämää sen eri mielialoissa, vaikkapa omasta puolestani epäilen, voiko tässä puhuakaan jäljittelemisestä. Musiikki saa herätteensä tunnemaailmastamme ja vaikuttaa siihen, mutta tämä on jotakin muuta kuin sen jäljittelemistä. Tunteiden ja sävelten dynamiikan välillä vallitsee salaperäinen sukulaisuus, mutta ei jäljittelysuhdetta. Ja jos inhimillinen musiikki onkin syntynyt luonnonäänien vaikutelmista, eivät ne kuitenkaan ole sen esikuvia, yhtä vähän kuin rakennustaide esikuvinaan tutkii luonnollisia vuorenrotkoja.
Kun siis huomaamme, että on olemassa taiteita, joilla ei ole mitään tai hyvin vähän tekemistä luonnonjäljittelyn kanssa, voisi helposti saada sen käsityksen, joka todella on lausuttu ja sovellettu abstraktisen idealismin eli schematismin kannattajien puolelta, ettei luonnontutkimus ole ensi sijassa tärkeä myöskään plastiikalle tai maalaustaiteelle, vaan on ainoastaan tarpeellinen pedagoginen valmistusaste näiden taiteiden harjoittamista varten. Voi olla mielenkiintoista tietää, mitä entisaikojen sekä suuret että pienet taiteilijat ovat tästä ajatelleet.
Ensiksi lapsekas todistus keskiajalta. Speyerissä oli 1,200-luvulla taitava kivenhakkaaja, joka oli tehnyt itselleen keisari Rudolfin marmorisen kuvan. Kuka vain oli nähnyt keisarin ja katseli kuvaa, huomasi, että marmorikuva oli hämmästyttävästi keisarin näköinen. Kuvan luoja oli käyttänyt kaikki tilaisuudet tutkiakseen hänen kasvojensa piirteitä ja kiinnittänyt muistiinsa kaikki niiden rypyt ja uskollisesti kuvannut nekin. Patsas oli monta vuotta hänen kodissaan Speyerissä. Mutta kun taiteilija sai kuulla, että vuodet olivat uurtaneet vielä useampia vakoja keisarin kasvoihin, lähti hän Elsassiin, missä keisari silloin oli, hankki tilaisuuden katsella häntä tarkasti ja palasi sitte kotiin hakatakseen marmoriin nuo äsken keksimänsä rypyt. Kuva asetettiin sitten keisarin haudalle.
Sen laatija halusi, ettei sen kerran saavutettu näköisyys haihtuisi vuosien kuluessa. Kuvan tuli vanheta keisarin mukana. Hänen käsityksensä taiteesta ja sen tehtävästä oli epäilemättä perin yksipuolinen ja mahdoton johdonmukaisesti seurattavaksi, mutta Saksan suurin, uskonpuhdistuksen aikuinen taiteilija, Albrecht Dürer, oli melkein samaa mieltä selittäessään: "Tiedä, että mitä lähemmäksi luontoa ja elämää kuvauksessasi pääset, sitä parempaa ja taiteellisempaa on työsi", ja Leornardo da Vinci, joka on kirjoittanut tutkielman maalaustaiteesta, vaatii, että taiteilijan on tehtävä sielunsa ja työnsä aivan kuin luonnon kuvastimeksi. Mutta hän lisää sen, mitä Dürer piti tarpeettomana huomauttaa, koska sen pitäisi olla itsestään selvää, että taiteilijan aiheenvalinta on vapaa, ja että hän on velvollinen valitsemaan sellaisia aiheita, jotka näyttävät hänestä arvokkaimmilta ja parhailta. Valitessaan taiteilija ei ole luonnon orja, vaan sitä arvosteleva mies, joka tuomitsee oman esteettisen perusluonteensa mukaan ja pitää arvossa inhimillisen olemuksen aatteellisia vaatimuksia.
Niin käsitti asian kreikkalainen ajattelija Aristoteleskin. Hän ei vaatinut taiteelta puhdasta, vaan puhdistavaa luonnon jäljittelyä. Ja sen mukaan toimi Italian renessanssin mainioin maalari Rafael. Hän kirjoitti kerran eräälle ystävälleen, että hänen, voidakseen luoda madonnan, on täytynyt nähdä monta kaunista naista; näiden muistikuvat sulautuvat sitten hänen sielussaan yhdeksi ainoaksi naiskuvaksi, jonka piirteet ja muodot hän esittää.