Tässä on kuitenkin väärinkäsitys hyvin lähellä. Siitä, että yleispätevät arvostelmat esineiden esteettisestä laadusta ovat mahdollisia, ei näet seuraa, että joka ihmisen esteettinen arvostelukyky olisi turvattu hairahduksilta, tai että etevinkään taidetuomari joka tapauksessa olisi erehtymätön.
Selvitykseksi sopii ottaa vastaavanlainen esimerkki toiselta alalta kuin esteettiseltä. Ei saata epäilläkään, että ihmisellä on kyky lausua yleispäteviä arvostelmia lasku- ja mittausopillisista kysymyksistä. Tästä ei seuraa, ettei sellaisia kysymyksiä ratkaistaessa voisi erehtyä. Etevinkin matemaatikko voi hajamielisyyden tilassa tehdä virheitä aivan yksinkertaisimmissa laskutoimituksissa, esim. yhteenlaskussa. Mutta kukaan ei silti epäile sitä, että yhteenlaskettavalla numerosarakkeella on tietty summansa, ja että ihmisymmärryksen luonnon mukaista on se keksiä.
Puhtaasti loogillisenkin perustelun alalla ovat todisteluvirheet mahdollisia eikä ollenkaan harvinaisia; emmekä kuitenkaan voi epäillä ajatuslakien ja johtopäätösten yleispätevyyttä. Eräs todisteluvirhe, nimeltä quaternio terminorum, lienee yhtä yleinen tieteellisissä väittelyissä kuin virheelliset esteettiset lausunnot taidearvostelussa. On taideteoksia, joihin nähden tuntee olevansa kuin pulassa. Mutta pulia on logiikankin alalla, ja ne ovatkin alkujaan sieltä kotoisin. Kretan saarella syntynyt ja asuva Epimenides väitti, että joka kretalainen valehtelee, heti kun suunsa avaa. Tähän väitteeseen nähden on pula siinä, että jos Epimenides, joka itse oli kretalainen, puhui totta sanoessaan, että jokainen kretalainen valehtelee, heti kun suunsa avaa, niin oli tämäkin totuus välttämättä valhetta.
Ei kuitenkaan käy kieltäminen, että juuri esteettisten arvostelmien alalla näyttää siltä kuin ei siellä olisi mitään sääntöä, mitään lakia, joka voisi esiintyä yleispätevänä. Ovathan esteettiset arvostelmat makutuomioita, ja muuan sananlasku, jonka tapaamme monen kansan keskuudessa, sanoo, että jokaisella on oma makunsa. Joku Pekka näkee maiseman tai kasvot tai maalauksen tai veistokuvan ja, tietämättä tai kysymättä miksi, pitää esinettä miellyttävänä tai vastenmielisenä. Juuri esteettisen tunteen luonteesta riippuu, että se toimii ymmärryksen tai tietämyksen käskyittä saadessaan ulkoapäin jonkun vaikutuksen, ja että se ilman edelläkäypää tietoista erittelyä herättää arvostelman: tuo on kaunista tai ei ole kaunista. Pekka on siis täysin oikeassa lausuessaan sellaisen arvostelman, vaikkei ilmaise sen syytä. Hän lausuu siten vain sen totuuden, että niin on tuo maisema, nuo kasvot, tuo maalaus tai veistos vaikuttanut häneen. Mutta Pekalla on ystävä, joka seisoo hänen vieressään katsellen samaa esinettä, ja mikä miellyttää Pekkaa, se ei hänessä herätä vaikutelmaa tai tuntuu vain vastenmieliseltä. Hän ilmoittaa sen Pekalle. Sopiiko heidän nyt ruveta väittelemään asiasta? Kenties he väittelevät, ja silloin saa edeltäkäsin olla varma siitä, ettei väittely pääty sovintoon, sillä se edellyttäisi, että Pekka voisi äkkiä saada ystävänsä tai tämä Pekan tunne-elämän uuteen vireeseen.
Varsin yleinen kokemus todistaa, että sellaista tuskin voi tapahtua. Vanha latinalainen sananlasku sanoo: de gustibus non est disputandum, mausta ei saa väitellä. Sekin sananlasku on jokaisen huulilla, mikä taas todistaa, kuinka yleinen on se kokemus, että makutuomiot puhuvat toisiaan vastaan ja kuinka toivotonta on tai ainakin näyttää olevan yrittää niitä väittelemällä sovittaa yhteen.
Kun Sokrates vaelsi Ateenan kaduilla — enemmän kuin 2300 vuotta sitten — ja siellä, kuten kerrotaan, pysäytteli älykkään ja kauniin näköisiä nuorukaisia tehdäkseen heidät oppilaikseen, kuljeskeli saman kaupungin kaduilla eräs filosofi ja kaunopuheisuuden opettaja nimeltä Protagoras, joka oli Sokratesta koko lailla vanhempi ja yhtä kuuluisa ja suosittu kuin hänkin. Nämä molemmat ajattelijat olivat hyvin erilaisia. Yhdessä seikassa he kuitenkin muistuttivat toisiaan: he olivat ensimäiset tai ainakin ensimäisiä eurooppalaisia, jotka etsivät selvitystä elämän hämärimpiin arvoituksiin ja tärkeimpiin kysymyksiin ei luonnosta ympäriltämme, vaan ihmisluonteesta itsestään. Mutta sen sijaan, että Sokrates haki ajatukselle ja toiminnalle kiinteitä tukikohtia, haki jotakin pysyväistä niissä vaihteluissa, joiden alaisia me ja maailma olemme, ja uskoi yleispäteviin totuuksiin, oli Protagoras heittänyt sikseen kaiken sellaisen etsinnän ja tullut siihen johtopäätökseen, että ainoa yleispätevä totuus on se, ettei mikään ole yleispätevää. Luonto ympärillämme on ainaisessa muuttumistilassa, huomispäivä ei koskaan ole eilisen kaltainen, kovinkin kallio on tänään illalla rapautuneempi kuin aamulla. Kaikki ajautuu Herakleitoksen esittämän maailmanvirran mukana, syntymisen, kukoistamisen, lakastumisen ja kuolemisen ainaisessa toistumisessa. Ihmissielussa kohisee sama maailmanvirta; ihminen muuttuu alinomaa. Nuorukainen on toinen kuin lapsi, mies toinen kuin nuorukainen. Ja mikäli hän muuttuu, sikäli hän katselee maailmaa toisin. Mitä on luonto? Mitä on maailma? Mitä se itsessään on, sitä emme millään lailla voi tietää, sanoi Protagoras. Tiedämme vain, millaiseksi sen aisteillamme havaitsemme ja sen perusteella käsitämme, ja tämä käsitys taas näyttää olevan perin erilainen, ei ainoastaan eri yksilöissä, vaan samassakin yksilössä eri ikäkausina.
Protagoras esitti sen vuoksi tämän väitteen: Kukin on oman maailmansa mittapuu; miltä maailma hänestä näyttää, sellainen se hänelle onkin. Mitään yleispätevää totuutta ei ole.
Siis Protagoraan kannalta ei myöskään ole esteettistä totuutta, ei mitään yleispätevästi kaunista. Kaikkein vähimmin hän olisi mukautunut tunnustamaan tätä, sillä jos mikään pistää silmään subjektiivisena ja yksilöllisenä, niin sellaisia ovat tietysti makutuomiot. Useimpien aikalaistemme ajatuksen pohjalla onkin epäilemättä vanhan protagoralaisen mielipiteen tuntua, kun he lausuvat julki sen muuten aivan oikean väitteen, että jokaisella on makunsa, ja lisäävät sen suhteellisesti oikean väitteen, ettei mausta saa väitellä.
Kaikua useimpien ajatuksista esiintynee siis myös siinä, mitä tunnettu ranskalainen esteetikko ja taidehistorioitsija Taine lausuu teoksensa "Taiteen filosofian" esipuheessa: "Ihmistöistä näyttää taideteos satunnaisimmalta; tekeepä mieli luulla, että se syntyy sattumalta, oikusta, mielivallasta, säännöttä ja tarkoituksetta. Luohan taiteilija mielikuvituksensa tai makunsa mukaan, joka on persoonallista; kun yleisö hyväksyy, mitä hän on tehnyt, riippuu se taas mausta, joka vaihtelee ja muuttuu. Taiteilijan keksinnöt, yleisön tunnustus, kaikki tuo on säännöistä vapaata ja näennäisesti yhtä irrallista ja mielivaltaista kuin tuuli, josta ei tiedä, mistä se tulee ja minne se menee."
Taine lisää kuitenkin: "Ja sittenkin on tällä kaikella, kuten puhaltavalla tuulellakin, määrätyt ehtonsa ja varmat lakinsa. Tutkijan asiana on ottaa näistä ehdoista ja laeista selkoa." Niin lausuu ranskalainen taiteentuntija.