Asiaa arvostellessa on meidän ajallamme muuan etu, jota Protagoraan aikana ei ollut. Meillä on taidehistoria, joka, vaikka siinä on melkoisia aukkoja, osoittaa meille, kuinka inhimillinen kauneudentunne ja taidetta luova vaisto ovat vaikuttaneet vuosituhansien kuluessa, kivikauden ajoilta meidän päiviimme, kuinka ne ovat vaikuttaneet ei ainoastaan eri vuosisatoina, vaan myöskin eri kansojen ja rotujen keskuudessa, eri ilmanaloissa, erilaisten sivistysolojen vallitessa, erilaisten aatesuuntien alaisina. Voimme havaita niiden toimintaa, ei ainoastaan eri aikoina ja eri kansojen ja luokkien kesken, vaan myöskin siinä, kuinka niitä on eri lailla sovellettu kauneuden kaikilla aloilla ja taiteessa ja taideteollisuuden kaikilla haaroilla. Saamme havaita sitä egyptiläisissä jumalien asunnoissa, kreikkalaisissa temppeleissä, gootilaisten tuomiokirkkojen sisällä ja ulkopuolella, assyrialaisissa kuninkaanpalatseissa, keskiaikaisissa läänityslinnoissa ja germaanilaisissa maalaistaloissa, niissä väreissä ja väriyhdistelmissä, joilla arjalaiset, seemiläiset, japanilaiset, kiinalaiset koristelivat esineitään ja ilahuttivat silmäänsä.
Mikä on ylipäänsä tuloksena tästä eri aikoihin, kansoihin ja sivistysasteisiin kohdistuvasta esteettistä toimintaa käsittelevästä katsauksesta? Onkohan se muotojen ja värien sekamelska, loppumaton eri mielipiteiden ja oikkujen leikki, jossa ei ole viittaustakaan yhtenäisyyteen ja järjestykseen, ei jälkeäkään yleispätevien lakien toiminnasta?
Ei suinkaan. Moninaisuus on suuri, vivahduksia on paljon, makusuunnat toisistaan eriäviä; mutta myöskin voi havaita, että eri aikakaudet voivat käsittää toisiaan; että 1800-luvun skandinaavit voivat nähdä kauneutta niiden työkalujen ja aseiden koristeissa ja muodossa, joita heidän pronssikaudella, 3000 vuotta sitten, eläneet esi-isänsä valmistivat; että muuan Islannin poika, muinaisskandinaavisten päälliköiden jälkeläinen, Thorwaldsen, on voinut täysin perehtyä ja koko sielultaan eläytyä siihen taiteeseen, joka vietti riemujuhliaan Perikleen aikana, Kreikan taivaan alla; että arjalainen, joka vaeltaa Alhambran kupukaarien alla, voi täysin siemauksin nauttia seemiläisestä taiteesta; että keltaisen rodun mies, japanilainen, jonka esi-isät ovat vuosituhansia viettäneet Euroopasta riippumatonta kultuurielämää, saattaa tutustuessaan eurooppalaiseen taiteeseemme ymmärtää sitä ja lausua siitä huomattavia arvostelmia, kun taas kultuuristaan ylpeän eurooppalaisen täytyy omasta puolestaan ihailla japanilaisten mestarien nopeaa, sattuvaa, siroa muotojen käsittelyä ja tunnustaa, että hänellä on siitä oppimista.
Makusuuntia on, kuten sanottu, monta, mutta ne kaikki väräjävät määrättyjen, äärimmäisten rajojen välillä yhteisen akselin ympärillä. Moninaisuus on suuri, mutta se säteilee yleisinhimillisen kauneudentajun yhteisestä keskipisteestä.
Mitä syvemmälle tunkeudumme taidehistorialliseen tutkimukseen, sitä varmemmin huomaamme tuon yhtenäisyyden moninaisuudessa. Huomaamme sen, vaikka samalla kertaa tajuammekin, ettei mikään inhimillinen ole niin herkkää, niin kaikilta suunnilta tuleville vaikutuksille altista kuin sukukuntamme esteettinen tunne. Kuin haavanlehti tuulessa värisee sekin jokaisessa historiallisessa henkäyksessä. Kuin sisäjärven pinta se kuvastelee jokaista historian taivaankannen poikki kulkevaa pilveä.
Sadut ja tarut voivat melkein muuttumatta säilyä vuosisatoja; uskonnollisilla käsityksillä on merkillinen vastustuskyky ajan kuluttavaan voimaan nähden; samoin yhteiskunnallisillakin, niin että vieläkin voi valtiollisissa käsityksissämme havaita ajatusten kaikua germaaniselta muinaisajaltammekin, sellaisena kuin Tacitus sitä kuvailee.
Kauneudenkin käsityksellä on tosin oma kiinteytensä, mutta sellaista joustavaa lajia, joka antaa perään ajan käden kevyestikin painaltaessa. Euroopan historiassa on tuskin sukupolveakaan kulkenut ohi painamatta jotakin itselleen ominaista merkkiä taiteeseen. Kiinakin, jota pidetään järjestelmällisen paikoillaan pysymisen edustajana, on nähnyt taiteensa alalla makusuuntien seuraavan toisiaan.
Kun sanoin, että kauneuden käsityksellä on oma kiinteytensä, mutta joustavaa lajia, joka antaa perään ajan käden kevyestikin painaltaessa, saanen jo nyt, ennenkuin lähemmin käsittelen tätä kysymystä, mainita siitä esimerkin muotien historiasta. Tulen myöhemmin osoittamaan ne tärkeimmät tekijät, jotka vaikuttavat ihmissuvun yhteisen kauneudentunteen niin proteusmaiseen esiintymiseen sillä tapaa, että on voitu epäillä sen yhteyttä ja yleispätevyyttä. Myöhemmin tulen näyttämään, kuikka tilapäinen kiihoitustila, kuinka yksilölliset eroavaisuudet, kuinka ikäkausi, sukupuoli, ammatti, tavat ja muodit, uskonnollinen maailmankatsomus, yhteiskunnallinen ajanhenki, kansallisuus ja rotu vaikuttavat ihmisen esteettiseen olemukseen ja luovat erilaisia taidesuuntia ja erilaisia makuarvostelmia. Tällä kertaa otan esimerkin vain siitä, kuinka muodit saattavat vaikuttaa taiteeseen.
Tekotukalla on pitkä historia. Sitä käytettiin vanhojen egyptiläisten, medialaisten ja ajoittain Rooman keisarivallankin aikana. Silloin se kuitenkin pysyi ulottuvaisuudeltaan kohtuullisena ja pyrki vain jäljittelemään ja korvaamaan luonnollisia hiuksia. Senvuoksi ei tekotukka vaikuttanutkaan millään lailla taiteeseen.
Keskiajalla pidettiin kaljua päätä kunniassa. Katumuksentekijät ajattivat usein päänsä paljaaksi. Munkit noudattivat osaksi heidän esimerkkiään, ja kuudennella vuosisadalla Kristuksen jälkeen otti papisto saman tavan. Erotettiin kahdenlaista kaljupäisyyttä; toista nimitettiin apostoli Paavalin, toista Pietarin mukaan. Edellisellä tarkoitettiin kaljuutta, joka otsalta ulottui päälakea kohti, ja tätä jäljittelevää tonsuuria alkoivat käyttää byzantilaiset papit ynnä brittiläiset ja irlantilaiset. Jälkimäinen, Pietarin tonsuuri, jättää päälaelle ympyrän muotoisen paljaan paikan, ja sen ottivat roomalaiskatoliset papit käytäntöön.