Tiberiuksen järjestelmä oli yksinkertainen: kun kaikki epäilevät kaikkia, valtaa yhteiskunnan lamauttava pelko, joka on tyrannin kilpi. Ilmianto on se Medusanpää, millä hän suojelee itseään. Läpi kaikkien yhteiskuntakerrosten, kaikkiin koteihin, hapuilevat hirviön polyyppikäsivarret ja tuntosarvet. Julkeiden ilmiantajien joukossa on nimiltään mitä ylhäisimpiä miehiä: Gajus Grackus, Porcius Kato! Jokaista kuolevaista epäilee kuuntelijaksi, jokaista sanaa ansaksi, jokaista hymyä kavaluudeksi. Isällä on syytä epäillä poikaansa, miehellä vaimoansa. Tässä yksi ainoa kuva tältä ajalta.
Ritari Titius Sabinus uskalsi vielä kunnioittaa Germanikuksen leskeä ja lapsia, vaikkakin he olivat ruhtinaan vihan esineitä. Eräänä päivänä Titius kohtaa kadulla senaattori Latiariksen, joka tervehtii ja aloittaa vähäpätöisiä asioita koskevan keskustelun ja puristaa lopuksi hänen kättään kuiskaten kunnioituksensa hädästä kestävää ystävyyttä kohtaan. Muutamaa päivää myöhemmin kohtaavat he jälleen kadulla toisensa; senaattori kutsuu taas ritarin taloonsa, vie hänet makuuhuoneeseensa, mihin yksikään kuuntelija ei pääse, ja lausuu kauhunsa Cesaria kohtaan, joka kasaa tunnolleen yhä useampia rikoksia. Hänen vieraansa keventää sydäntään samankaltaisilla sanoilla; hän on niin kauan kantanut mykkää ja senvuoksi kaksinverroin raskaampaa surua. Heti senjälkeen on Tiberiuksella Latiariksen, Porcius Katon ja kahden muun senaattorin allekirjoittama syytöskirjelmä Titius Sabinusta vastaan. Kirjelmässä kerrotaan, kuinka Latiaris näiden neljän valtaneuvoksen yhteisestä sopimuksesta otti Titiuksen kiinni kadulla ja vei hänet väijymäpaikkaan; kuinka paikka, joka oli valittu heidän keskusteluaan varten, yksinäisen näkönsä vuoksi herätti Titiuksessa luottamusta, ja kuinka isäntä oli Porcius Katolle ja noille kahdelle muulle isälle valmistanut piilopaikan makuukamarin katon ja laudoituksen väliin, jossa oli rakoja joista kuunnella.
Kuten huomataan: he kerskuvat ilkityöllään. Tällä he eivät panneet mitään alttiiksi, sillä Tiberius halveksi heitä jo syvästi, mutta he saattoivat voittaa jotakin. Palkka, jota kaksi heistä toivoi, oli konsulinvirka; kuitenkaan ei ole yksikään vuosi Rooman aikakirjoissa heidän nimiensä tahraama. Vähän aikaa senjälkeen syytettiin Latiarista itseään valtiorikoksesta; hänet tuomittiin, mestattiin ja heitettiin, alastomana ruumiina, alas Gemonia-portaita.
Sellaiset tapahtumat olivat tavallisia. Ilmiantaja seurasi ilmiannettua kuolemaan. Tiberius vihasi välikappaleitaan enemmän kuin heidän uhrejaan; se, joka pettää ystävän, vaanii tilaisuutta pettääkseen ruhtinaansa. Tiberius tunsi itsensä kavalien villipetojen saartamaksi ja piti pelastuksenaan ja halusi ärsyttää niitä toisiaan vastaan. Aletun ajometsästyksen täytyi jatkua pysähtymättä: keskeytys, ja kaikki syöksyisivät hänen ylitseen hänen seisoessaan keskellä areenaa.
Hän seisoo henkisellä tavalla siellä. Ruumiillisesti hän on vetäytynyt kallioiden sulkeman Kaprin suojaan. Siellä hän etsii irstailussa muutamien hetkien unhoitusta kammottavilta näyiltä, muutamien hetkien helpoitusta vihlovalta tuskalta. Hän oli, kuten tiedämme, peruuttanut järjestelmänsä sovelluttamisen; mutta Sejanus oli koetellut kelvolliseksi ja hyväksynyt sen, aavistamatta itseään sen uhriksi, ja sittenkuin se oli päässyt hyvin käyntiin, liikkui se itsestään, saatanallinen perpetuum mobile. Jos Tiberius laskee kätensä sille pysäyttääkseen sen, tempaa se hänet rattaansa hampaisiin ja murskaa hänet.
Mutta nämä gladiaattorit, jotka surmaavat toinen toisensa korvalla ja kielellä, imartelevat häntä kuolemaan saakka. Ave Cæsar, morituri te salutant! Taidekin, vapauden tytär, ylistää tyrannia ja — ylistää hänen järjestelmäänsä. Erään Villa Borghesessa olevan Tiberiuspatsaan juuressa on korva. Taiteilija on tahtonut sanoa, että Cesar on jumala, joka kuulee salaisimmankin kuiskauksen.
Tiberius ei säästänyt omia sukulaisiaan uhratessaan toisten. Onko lukija katsellut Agrippinan valtaistuinpatsasta, Kapitoliumin keisarisalin kaunistusta, muistamatta sitä kohtausta, jolloin centuriooni, hänen vartiansa, kohottaa kepin niin ylvästä päätä kohti ja puhkaisee hänen toisen silmänsä? Sellaisen pahoinpitelyn alaiseksi joutuneena toteuttaa Agrippina aikeensa kuolla nälkään. Ja kun hän on kuollut, kiittää senaatti Cesaria tämän armosta Agrippinaa kohtaan!
Jos joku sattui tänä aikana puhumaan Brutuksesta ja Kassiuksesta, vaati varovaisuus, että hän nimitti heitä parricidæiksi, sana joka vastasi kahtakin, sillä sen voi selittää sekä isänmurhaajaksi että maankavaltajaksi. Into lisäsi kernaasti sanan latrones: ryöväri. Tasavallan ja keisarivallan vastakohta, jota Augustus ei ollut tahtonut tunnustaa edes itselleen, oli nyt päivänselvä, eikä ketään hämmästyttänyt, että tasavallan muistot peloittivat cesarismia. Ne olivat kuitenkin vahingottomia, nämä muistot, haamuja, jotka harvoin ilmestyivät muutoin kuin haudan partaalla. Sinä yönä, jolloin Germanikuksen tomu kätkettiin maan poveen, kaikui soihtujen valaisemalla Marskentällä olevan sotajoukon, virkamiesten ja kansan suusta yksi ainoa huuto: tasavalta on kukistunut! Kaikki toivo on turha! Ja kun Junian, Katon sisarentyttären, tomu viedään polttolavalle, kannetaan ruumissaatossa sadottain korkeitten esi-isien kuvia; mutta Brutuksen ja Kassiuksen — sanoo Rooman suurin historioitsija — loistivat ylinnä kaikista, siksi että heidän kuviaan ei näytetty. Ne loistivat poissaolollaan. Vanha historioitsija Kremutius Kordus pantiin syytteeseen siitä, että hän oli ylistänyt Brutuksen isänmaanrakkautta ja nimittänyt Kassiusta viimeiseksi roomalaiseksi. Tämän hän teki eräässä kirjoituksessaan, jonka hän oli lukenut ystävälleen, keisari Augustukselle; mutta nyt hänet haastettiin, myöhään kyllä, vastaamaan rikoksestaan. Hän piti loistavan puheen, suojellakseen historian oikeutta, mutta ei itsensä puolustukseksi. "Seitsemänkymmentä vuotta", sanoi hän viimein, "seitsemänkymmentä vuotta kukistumisensa jälkeen elävät Brutus ja Kassius vielä kuvissaan, joita ei edes voittajakaan ole tuhonnut. Eivätkö he sitten olisi turvallisia perintö-osastaan aikakirjojen muistossa? Jos te kaadatte minut, niin ei ole puuttuva niitä, jotka vaalivat heidän muistoaan ja minunkin." Sitten hän jätti senaatin ja päätti päivänsä.
Ei Tiberius eivätkä muutkaan seuraavista itsevaltiaista ole voineet estää, että antiikinen kuva Markus Junius Brutuksesta on saanut sijansa "kuuluisien miesten salissa" Kapitoliumin museossa. Taideteoksena on tämä rintakuva hyvä, mutta kasvonpiirteet eivät olleet sellaiset, joita odotin. Torin toisella puolen, konservaattorien palatsissa, nähdään komea antiikinen rintakuva toisesta Brutuksesta — Lucius Juniuksesta, epäilemättä ihannepää, mutta niin luonnonmukainen, jotta on taipuvainen uskomaan, että etrurilainen taiteilija on jälkimaailmalle jättänyt Rooman ensimäisen konsulin ylväät piirteet. Eräs patsas, jonka pitäisi esittää samaa Brutusta, Villa Albanissa, on sitävastoin iljettävä irvikuva, joka on orjan, mutta ei vapaasyntyisen taiteilijan taltan arvoinen, ja jota myöhemmän ajan korjaukset ja lisäykset ovat yhä enemmän pahentaneet. En tiedä onko olemassa yhtään kuvaa Kassiuksesta. Ehkä hän on niiden monien nimettömien, mutta usein hyvin miellyttävien roomalaispäiden joukossa, joita on Italian museoissa. Kaivettaessa sitä huvilaa Tivolissa, joka syystä tai aiheetta on saanut hänen nimensä, ei löydetty yhtään Kassiuspäätä, mutta kyllä taideteos, joka todistaa rakkautta tasavaltaisiin muistoihin, nimittäin Periklespää, joka on joutunut British Museumiin.
* * * * *