Sanaa majesteettirikos, jolla alhaiset ilmiantajat Tiberiuksen, Kaligulan ja Klaudiuksen päivinä olivat pitäneet Roomaa pelossa ja tuottaneet turmion niin monelle, ei kuultu Neron hallitusajan ensi puoliskolla. Kielet olivat päästetyt valloilleen, ja niiden hillittömyys kohdistui usein itse keisariin. Toreilla ja kylpypaikoissa saatettiin yhtä hyvin kuin yksityisissä piireissä lukea ja laulaa pilkkalauluja, joita nimensä maininneet tekijät olivat sepittäneet Nerosta. Saattoipa niitä esittää hänelle itselleenkin, ja ainoa tapa, millä hän kosti niiden kirjoittajille, oli se, että hän mittasi heille samalla mitalla ja antoi ystäviensä levittää kautta kaupungin niitä häväistyskirjoituksia, joita hän oli sommitellut panettelijoita vastaan. Suetonius huomauttaa hyvin merkillisenä asiana, että Nero koko elinaikanaan ei ollut ketään kohtaan niin ystävällinen kuin niitä, jotka olivat ahdistaneet häntä pilkalla ja häväistyksellä. Suetonius on kuitenkin hiukan liioitellut; sillä sittenkuin syytökset majesteettirikoksesta jälleen olivat tulleet käytäntöön — mikä tapahtui vastoin keisarin tahtoa — näyttää hänen ympäristönsä pakottaneen hänet toiseen käsitykseen arvonsa pyhyydestä, ja silloin saattoi olla vaarallista ärsyttää Cesaria. Runoilija Persiuksen laulujen julkaisija meni varovaisuudessa niin pitkälle, että muutti sanat: "Kuningas Midaalla on aasin sievät korvat" viattomammaksi kysymykseksi, eikö frygialaisen ruhtinaan kohtalo koskenut kaikkia lukijoita. Totta on kuitenkin, että Nero elämänsä synkimpänä aikanakin saattoi kärsivällisesti kestää kuulemansa soimauksen, jos kukaan rohkeni antamaan hänelle sellaista.
Kaikissa maissa, joihin kreikkalainen sivistys oli ennättänyt, oli nyt kolme vuosisataa tunnettu melkein sairaloista kaipuuta ainiaaksi kadonneen muinaishelleenisen elämän ihanuuteen. Kuninkaat haaveksivat vanhan Hellaan tasavaltalaisista, ottivat arvonimiensä joukkoon sanan filhelleeni ja pitivät kunnianaan saada nimensä Ateenan porvarien luetteloon korvaukseksi siitä, että olivat kaunistaneet kaupunkia temppeleillä ja muistopatsailla. Järkiperäinen Cicero tunsi jalkainsa alla pyhän maan polkiessaan Attikan mannerta. Voimakkaimmin oli tämä kaipuu kuitenkin vallannut Rooman kauneutta haaveksivan nuoren imperaattorin. Nero ymmärsi, että huolimatta helleenisyyden kaikista voitoista myytin, tarun, historiankirjoituksen, kaunopuheisuuden ja runouden aloilla, huolimatta innosta, joka kehoitti katsomaan, ostamaan ja jäljittelemään Kreikan maalauksia ja marmoriteoksia, oli kreikkalainen sivistys Rooman elämälle vielä samaa kuin helleeniset rakennusmuodot monelle Rooman palatsille: se oli dekoratiivinen, mutta ei konstruktiivinen elementti. Taide ei ollut Roomassa kansan luonnonvietin ilmestys, vaan huvitus, toisinaan myöskin "sivistyneiden" tutkimuksen esine; se oli ja pysyi siellä ulkomaalaisena taimena, jota ylhäiset hoitivat samalla huolenpidolla kuin afrikalaisia kasvia puistoissaan. Apelles, vaikkakin oli keksinyt sananparren: "suutari, pysy lestissäsi", uskoi, että rahvaan arvostelu taiteen tuotteista oli pätevämpi kuin taiteilijain. Roomassa taas rahvas oli profanum vulgusta, jonka yläpuolella oli tuntijain luokka, joka antoi itselleen nimen Sapientes viri, sapiens sanan alkuperäisimmässä merkityksessä. Sama ilmiö, jonka kohtaa kaikkialla, minne taide on tuotu eikä voi siellä oikein koteutua.
Nerolla oli nyt se nuoruudenrohkea usko, että hän kansaa esteetisesti kasvattamalla saattoi tehdä Roomasta Ateenan. Näyttämön, arenan, luentosalien ja vastaperustettujen kymnaasioiden piti tehdä tämä ihmetyö. Julkiset leikit aateloitaisiin korkeampien säätyjen esiintymisellä niissä; itse tahtoi keisari, kilpaillen muiden kanssa kauneuden voitonseppeleistä, taittaa niskat muinaisroomalaiselta ylpeydeltä taiteen harjoittajia kohtaan. Hänen vanha neuvonantajansa varoitti häntä kiirehtimästä tätä yritystä ja onnistui vähäksi aikaa hillitsemään hänen intoaan; mutta se kävi sitä voimakkaammaksi, kun pato oli murrettu, ja upotti hänet ja hänen valtaistuimensa pyörteisiinsä.
Roomalaisten ruumiinharjoitusten tarkoituksena oli yksinomaan kartuttaa sotaista kuntoa. Mutta Nero tahtoi yhdistää niihin sen kreikkalaisen voimistelun, joka muodosti jäsenet kauniiksi ja antoi ryhdille ja liikkeille suloa. Vanhainroomalaisten harmi tästä kaikuu vielä Tacituksen vuosikirjoista. Antaakseen kansalle käsityksen siitä aistista, jolla helleenit suorittavat asetanssinsa, kutsui hän kreikkalaisia nuorukaisia Roomaan, antoi heidän esittää pyrriike-tanssin ja palkitsi heidät Rooman kansalaisoikeuksilla. Itse hän antoi kansan katsella ruumiinharjoituksiaan Marskentällä, antoi voimistelujuhlanäytöksiä Septa Juliassa (Via latan varrella Kapitoliumin pohjoisrinteen alla) ja perusti omalla kustannuksellaan komeita kymnaasioita Antiumiin, Bajeen ja Ravennaan.
Rooman teatteri oli alhaisella kannalla. Klassilliset taideteokset, niin kreikkalaiset murhenäytelmät kuin roomalaiset mukailut attikalaisista huvinäytelmistä, viettivät kituvaa elämää pantomiimien, koreiden ja tuhmien tenhonäytelmien, Laureoluksen kaltaisten rikosnäytelmien ja karkeiden realististen ilveilyjen rinnalla. Jos sellaisessa kappaleessa sattui tulipalo, niin rakennettiin talo, varustettiin se kallisarvoisilla talouskaluilla ja sytytettiin tuleen, ja kansa katseli huvikseen, kuinka näyttelijät kaikin voimin ryöstivät liekkien keskellä. Nero, joka saattoi nauttia moisesta, tahtoi kuitenkin elvyttää dramaatisen taiteen, ja luuli voivansa tehdä sen siksi, mikä se oli ollut helleenien keskuudessa. Tätä tarkoitusta varten hän perusti juvenaaliset leikit, joissa draama oli pääasiana, ja hän esiintyi itse laajalle, mutta vielä suljetulle piirille näyttelijänä.
Nuo tähän saakka niin ra'at ja kamalat gladiaattorinäytökset oli hän, kuten äsken mainittiin, kesyttänyt vahingottomiksi leikeiksi, joissa Rooman etevimpien sukujen jälkeläiset näyttivät taitavuuttaan aseiden käytössä. Eräässä tilaisuudessa nähtiin Neron amfiteatterissa Marskentällä neljänsadan senaattorin ja kuuden sadan ritarin ottavan osaa miekkaleikkeihin. Nerolle kai kangasti kauan tämä päivä roomalais-helleenisen aikakauden aamuruskona. — Mutta kuinka Tacitus jyrisee, ja kuinka monilla kömpelöillä vastalauseilla Kassius Dio turhaan koettaa saada meidät itkemään Rooman alennusta sinä päivänä!
Viidentenä hallitusvuotenaan otti keisari sen askeleen, jota hän luultavasti piti ratkaisevana Rooman helleeniläistyttämiseen, pannessaan toimeen Neron leikkien nimellä jäljittelyn Olympian leikeistä. Neronit vietettäisiin kuten nämäkin joka viides vuosi ja kuuluisi niihin kilpailuja runotaiteessa, kaunopuheisuudessa, musiikissa, voimistelussa, ratsastuksessa ja ajotaidossa. Kaikin voimin koetettiin, että näistä leikeistä olisi muodostunut Rooman kansan suuruudelle arvoinen juhlatilaisuus. Keisari kilpaili itse ja voitti latinalaisessa kaunopuheisuudessa ja runoudessa, samoin myös sitransoitossa. Kaikki esiintyjät ja katselijain suuri joukko olivat kreikkalaiseen pukuun puetut, ja näytti jonkun aikaa jälkeenkinpäin siltä, kuin se poistaisi roomalaisen vaateparren jokapäiväisestäkin käytännöstä.
Neron helleeniläistyttämissuunnitelmalla näytti olevan mitä parhain menestys. Sitä kohtaan, jota meidän päivinämme katsottaisiin taiteen sovelluttamiseksi elämään, oli innostus, liian kuuma ollakseen kestävä, vallannut ylhäiset. Kaikki, sanoo Kassius Dio, harjoittelivat sitä, mihin luulivat kelpaavansa. Miehillä, aviovaimoilla, tytöillä ja pojilla oli erityiset harjoituskoulunsa, ja ne, jotka eivät voineet esiintyä muutoin, liittyivät näytelmien kuoroihin.
Mutta pinnan alla kävi syvimmän harmin virta näitä keksintöjä kohtaan, joissa Kreikka kosti Roomalle tappionsa. Uusi Hion Tiberin varrella ikäänkuin näki muuriensa vielä kerran aukenevan Pallas Ateenalle tulevalle petokselliselle uhriannille. Toogaa kantavat Laokoonit kirosivat mutisten danaoiden pahoja lahjoja, Rooman Kassandrat ennustivat maailman loppua, ja vastustajaryhmä muodostui, joiden nurina kuului niiden suosionosoitusmyrskyjen halki, jotka seurasivat hovin makua. Niille, jotka moittivat keisaria, vastattiin näillä kysymyksillä: "Eivätkö puhujien ja runoilijoiden voitonpalkinnot ole omiaan kannustamaan neroja kilpailuun? Eikö jumalainen tietäjä Apollo seiso laulajan ja sitransoittajan koristuksissa sekä Rooman että Kreikan temppeleissä? Eikö nelivaljakkoisen biigan ajaminen ole kuninkaallinen taito, jota muinaisajan ruhtinaat harjoittivat, runoilijain laulut ylistivät ja joka oli jumalille pyhitetty?" — Se seikka, että nurisevain täytyi vastata myöntävästi näihin, ei jäähdyttänyt heidän suuttumustaan.
* * * * *