Jos nuori keisari oli unelmoinut elämänsä autuaalliseksi, niin hän pian sai luopua tästä harhaluulostaan. Ei ole epäilemistäkään, että hän nousi valtaistuimelle toivoen jättävänsä jälkimaailmalle kerran muiston ihmisystävällisestä ruhtinaasta, ja silloin voi kuvitella hänen tunteitaan, kun hän, tuskin vielä diadeemin kantajana, sai kuulla, että kuolemantuomioita oli jo pantu täytäntöön hänen nimessään, ja että vielä useampia oli tekeillä, ellei hän kiireellisesti puuttuisi asiaan. Se oli Agrippina, Neron äiti, joka tahtoi vihkiä poikansa hallituksen vihollistensa verellä. Hänet saatiin estetyksi ja hänen täytyi luopua aikeen täytäntöön panosta; mutta tästä hetkestä saakka jatkui sekä äänettömästi että julkisesti katkeroitunut taistelu vaikutusvallasta Neroon toiselta puolen hänen, toiselta Senekan ja Burruksen välillä, ja kaunis kun Agrippina vielä oli, niin väitetään, että hän ei kammonnut häpeällisimpiäkään keinoja turvatakseen tämän vaikutuksen itselleen. Tuntiessa inhimillisten tunteitten sofistiikan näyttää uskottavalta, että hän kuvitteli mielessään tarkoittavansa yksinomaan poikansa parasta. Hän oli tuntenut Lucius Domitiusta kohtaan tämän poikana ollessa kiihkeätä hellyyttä ja kieltämättä osoittanut parhaimmalla mahdollisella opettajain valinnalla toivovansa, että poika kasvaisi siveellisesti voimakkaaksi. Ei hän myöskään laiminlyönyt, kun keisari oli suostunut ympäristönsä houkutuksiin, lisätä omia sanojaan opettajain nuhteisiin, jotka tämä, ollen vielä monessa suhteessa poikamainen, vastaanotti häpeästä punehtuen ja luvaten parannusta. Mutta hillitön kunnianhimo oli kuitenkin äidin kaikkien tekojen vaikuttimena. Niinpä kutsuttiin senaattorit kuriasta keisarin linnaan, jotta hän, kätkeytyneenä erään esiripun taakse, voisi seurata heidän neuvottelujaan. Eikä hän aina kärsinyt esirippuakaan itsensä ja valtion asioiden välillä. Eräässä Neron juhlallisessa armenialaisten lähettiläitten vastaanotossa astui Agrippina esiin jakaakseen valtaistuimen keisarin kanssa: läsnäolijat seisoivat hämmästyksestä liikkumattomina, mutta Seneka, ainoa joka ei kadottanut mielenmalttiaan, pyysi ruhtinasta rientämään äitiään vastaan ja — sanoo Tacitus — esti siten häpeällisen kohtauksen. Kun Nero, joka aina oli tuntenut vastenmielisyyttä puolisoansa Oktaviaa kohtaan, rakastui erääseen kauniiseen vapautettuun orjattareen, Akteen, ja sanottiin hänen tahtovan korottaa tämän valtaistuimelle, ja kun Pallas, äidin suosikki, erotettiin hovivirastaan, ja ne Neron ystävät, joita hän piti vaarallisimpina vastustajinaan, näyttivät saavuttavan yhä suuremman vaikutusvallan häneen, muuttui Agrippinan rakkaus vihaksi. Nyt hän ei kehoittanut, rukoillut eikä hyväillyt enää; hän paljasti pojalle ne rikokset, joilla oli valmistanut tälle tien valtaan, ja uhkasi kertoa sen kaikille. Hän uhkasi tarttua Britannikuksen, oikean vallanperijän käteen, mennä hänen kanssaan pretoriaanien leiriin ja rukoilla näitä säälimään hyljättyä keisarin poikaa.
Tämä uhkaus lienee vienyt nelitoistavuotiaan Britannikuksen hengen. Keisarillisella aterialla ojennettiin hänelle, niin väitetään, juoma, jonka vaikutuksesta hän yhdellä erää menetti puhelahjan ja hengityskyvyn. Hämmästyneet vieraat rauhoittuivat Neron vakuutuksesta, että se oli kaatumataudin kohtaus, jota poika oli pienestä pitäen potenut, ja lyhyen keskeytyksen jälkeen oli iloinen mieliala jälleen palannut pitoihin. Mutta kaupungilla levisi huhu, että Britannikus oli kuollut myrkkyyn. Kuiskailtiin, että Nero oli syyllinen, ja näiden kuiskijain joukossa oli monta, jotka eivät pitäneet asiaa niin erittäin paheksuttavana, "sillä veljesriidathan olivat niin tavallisia ruhtinassuvuissa, ja valtion etu saattoi vaatia, että kasvava valtaistuimellepyrkijä ajoissa poistettiin". Oppi "raison d'État'sta" ja "kahdesta moraalista" oli, kuten näkyy, syöpynyt roomalaisten lihaan ja vereen. Oltiin tietävinään, että myrkynsekoittajatar Lokusta oli kutsuttu vankilasta Neron luo myrkkyä valmistamaan; oltiin tietävinään sen centurioonin nimi, joka oli noutanut Lokustan; niin, toreilla ja kylpylaitoksissa ja partureissa tiedettiin niin monta sivuseikkaa tähän tapaukseen, ikäänkuin syyllinen itse olisi kierrellyt ja tuttavallisesti kertonut tiedonsaaneille kaikki, mitä kahden kesken oli tapahtunut tässä salaperäisessä asiassa.
Tässä olemme joutuneet kohtaan, missä tämän teoksen kirjoittajan tulisi nöyrästi luopua kynästä ennemmin kuin väittää kuuluisia historioitsijoita vastaan ja saattaa itseään epäilyksenalaiseksi siitä, että hän on koettanut pestä puhtaaksi yhden historian onnettomimmista neekerilapsista. Kuitenkin olkoon kysymys sallittu, eikö ole liiankin mahdollista, että julilais-klaudilaisen suvun flavilaisen jälkeläisen liehakoiminen yhdistyneenä siihen vaikutukseen, minkä kauhu, viha ja pöyristyttävien uutisten tavoittelu tekevät mielikuvitukseen, on kutonut Neron kuvan ympärille taruja, jotka teräväjärkisyys ehkä vielä kykenisi osittain erottamaan todellisuudesta. Eikö asian laita ole niin, että roomalaiset aikakirjain kirjoittajat, silmälläpitäen Neron myöhempää elämää, ovat luulleet, että hän jo nuorukaisena, poikana, ei ainoastaan ole kyennyt kaikkeen, vaan on ollut osallisena kaikkein pahimmassa, mikä on pantu hänen äitinsä syyksi. Eivätkö flavilaisen ajanjakson historiankirjoittajat ole Tacituksen tiedonlähteitä? Ja mitä tämä ylevämielinen ajankuvaaja kertoo vain empien ja huhuna, eikö se ole jo varmaa Suetoniukselle ja muille? On todennäköistä, että Burrus kuoli siihen pitkälliseen kaulatautiin, josta sekä Tacitus että Suetonius kertovat, mutta eikö viimeksimainittu lausu, samoin kuin hänen jälkeensä Kassius Dio, vähääkään varomatta, että Nero lähetti vanhalle opettajalleen myrkkyä? Eivätkö he sano, että Nero potkaisi kuoliaaksi toisen puolisonsa, Poppea Sabinan, vaikkakin Tacitus tietää kertoa, että keisarin muutamien salaisten vihamiesten väittäessä tätä toiset vakuuttivat, että Poppea oli kuollut myrkkyyn? Ja itse ei Tacitus usko, että Nero tahallisesti olisi aiheuttanut hänen kuolemansa, "sillä hän toivoi lapsia ja rakasti vaimoaan intohimoisesti". Kuvauksissa Britannikuksen kuolemasta on monia ristiriitaisuuksia. Kiinnittämättä huomiotani siihen seikkaan, ettei Subrius Flavus eikä Julius Vindex, syyttäessään Neroa niin monesta muusta rikoksesta, syytä häntä veljenmurhasta — seikka, joka ei ole suuriarvoinen, kun näiden miehien sanat ovat luultavasti esitetyt roomalaisten kirjailijain tavallisella vapaudella — uskallan kuitenkin olla sitä mieltä, että äidinmurha on Neron ensimäinen rikos.
Tällä en ole tahtonut väittää mahdottomaksi Neron syyllisyyttä
Britannikuksen kuolemaan. Olen vain tahtonut tuoda esiin Kassius
Dion toisessa yhteydessä olleen lausunnon siitä, että "mahdollinen
kerrottiin todellisena ja todennäköinen totena".
Neron julmuus on käynyt sananparreksi. Mutta se julmuus, joka nauttii toisten tuskasta — hekumoitsijain ja hysteeristen naisten julmuus, joiden hermoja tuskan ja veren näkeminen kiihoittaa — oli Nerolle vierasta: hän kuoli liian nuorena ja terveydeltään liian murtumattomana langetakseen siihen. Hänen harteilleen ei voi myöskään sälyttää jonkun Kaligulan roistoluonnetta, joka murhasi senvuoksi, että hänellä oli siihen valta. Yhtä vähän häntä voidaan syyttää julmuuden tavallisimmasta lajista, jonka töitten maksuhalu ja kostontunne synnyttävät, ja joka kaikkina aikoina on päässyt valtaan lainsäädännössä, sitä suuremmassa määrässä mitä raaempi tai pelkurimaisempi aika on ollut. Hän oli päinvastoin pitkämielinen ja anteeksiantavainen, milloin vain saattoi vaaratta ja uhrauksitta olla sitä. Mutta herttainen luonne ilman siveellisten periaatteiden tukea on aivan liian epäluotettava elämän koettelemuksissa. Sen näkee parhaiten niin sanotuista luonnonkansoista, joissa julmuus voi äkkiä puhjeta esiin kesken ihmissielun kauniiden ominaisuuksien naiveja ilmauksia. Ja huolimatta kaikesta mässäämisestään ylenmäärin hienostuneen sivistyksen muodoissa oli ja pysyi Nero "luonnonihmisenä". Kun itsesäilytysvaisto heräsi, kun hän näki, että hänen elämäänsä uhattiin tai elämän nautinnon ehtoja, menetti hän tajuntansa; kuvitteluvoima, joka voi tehdä odotetut onnettomuudet pahemmiksi kuin tapahtuneet, valtasi hänet, ja jos hänen ympäristönsä silloin oli sellainen, että se kiihoitti häntä sensijaan että olisi ehkäissyt, niin hän iski armotta. Ajan tunnuslauseena oli sitä paitsi kaikin keinoin etsiä nautintoa ja karttaa tuskaa. Mutta epikurolaisuuden villi-ihmiselle, jonka käteen oli asetettu maailmanvaltikka, oli kärsimysten syiden poistaminen melkein samaa kuin niiden välttäminen. Jos hän epäili astua askeleen toisesta toiseen, niin oli olemassa peloittavia, rohkaisevia ja hyväileviä ääniä, jotka vannottivat hänen tekemään niin ja tuntuivat olevan oikeassa, sillä sittenkuin hän oli astunut rikoksen Rubikonin yli, riensi kaikki riemuiten häntä vastaan. Ja se arvokas levollisuus, jolla stoalainen kävi kuolemaan, se ärsyttävä kevytmielisyys, jolla epikurolainen jätti elämän juhlan, olivat yhtä paljon omiaan uskottelemaan tyrannille, että kaikki, elämä ja kuolema ja tuomio elämästä ja kuolemasta, oli leikkiä.
Neron vuosikausia kestänyt tuska Agrippinan vehkeilyjen vuoksi johti useasti hänen ajatuksensa etsimään keinoa, miten päästä äidistä vapaaksi; mutta äidinmurhaan hän ei olisi ehkä milloinkaan kypsynyt, ellei olisi joutunut Poppea Sabinan, Rooman kauneimman naisen, demoonisen vallan alaiseksi. Vain Neron luonteen kevytmielisyys voi selittää sen, että hän, jota alati vireillä olevat juonittelut ympäröivät, joka oli keskipisteenä äidin ja diadeemia tavoittelevan rakastajattaren välisessä hurjassa taistelussa, siinä taistelussa, jota hänen opettajansa ja neuvonantajansa, jotka koettivat palauttaa häntä velvollisuuden tielle, ja irstailevat seurakumppanit kävivät, jotka juonittelivat kaikkia niitä ja sisällisesti toisiaan vastaan — että hän huolimatta kaikesta tästä saattoi antautua niin sydämellisesti kuin hän sen teki pilaan ja juhliin ja taiteenharjoituksiin ja helleeniläistyttämisunelmiin. Mutta koitti päivä, jolloin tämä taistelu kävi hänelle sietämättömäksi, jolloin hän ei kauemmin voinut kuunnella Poppean soimauksia siitä, että hän oli "holhouksenalainen raukka, toisten tahdon orja", eikä voinut vastustaa tämän naisen rukouksia, hyväilyjä ja kyyneleitä, vallankin kun tällä oli ystäviä, jotka peloittivat keisaria kansan vihalla "Agrippinan hallitusta" kohtaan, sekä kun tämä saattoi lähettää Neron luo viettelijän, hänen entisen opettajansa Anicetuksen, joka hänen lapsuutensa ystävyydestä takoi aseen hänen elämänsä aiheuttajaa vastaan, ja, kun hetki oli tullut, esitti suunnitelman, miten Agrippina voisi kadota kuplankaan ajan virralla ilmaisematta millä tavoin.
Jos Rooman valtiosanomalehti Acta Diurna olisi vielä saatavissa, voisi vuoden 59 kokoelmasta lukea, että "eräs murhamies, Agerinus (eräs Agrippinan uskotuista palvelijoista), oli tavattu Cesarin luona miekka kädessä, ja että hänen hallitsijattarensa, tuntien tunnonvaivaa aikomansa rikoksen johdosta, oli itse sovittanut syyllisyytensä". — Toisin sanoen: Agrippina oli kuollut, ja kaikki hyvät kansalaiset olivat velvolliset uskomaan, että hän murhayrityksen jälkeen poikaansa vastaan oli itse lopettanut elämänsä. Toisin tietävät kuitenkin roomalaiset historioitsijat kertoa.
Nero ja hänen hovinsa oli läsnä Minervajuhlassa Bajessa. Agrippina kutsuttiin sinne, ja keisari antoi hänelle panna kuntoon Baulin maatilan lähellä Misenoksen nientä. Äiti tuli, Nero oli häntä vastaanottamassa ja toimeenpani hänen kunniakseen juhlan, joka kesti myöhään yöhön. Hänet saatettiin senjälkeen erääseen upeaan laivaan, jonka piti viedä hänet Bauliin. Laiva oli niin rakennettu, että se vaivatta saatettiin upottaa. Tähtikirkas yö ja ilman ja meren tyyneys olisivat kuitenkin tehneet haaksirikon epäillyttäväksi; ryhdyttiin senvuoksi toiseen toimenpiteeseen ja lastattiin hänen hyttinsä yläpuolella oleva katto niin kovin, että se murtui. Eräs mukana oleva hovinainen murskaantui; toinen hovinainen, joka istui ruhtinattaren jalkojen juuressa, joutui laivan vyörähtäessä veteen, ja soutajat iskivät airoilla hänet kuoliaaksi; mutta itse Agrippinan onnistui pelastua murhamiesten käsistä uimalla, ja hänet nostettiin erääseen vastaantulevaan veneeseen. Ensi tiedon saapuessa suunnitelman epäonnistumisesta lähettää pelästynyt Nero Anicetuksen sotamiesten kera Bauliin. Ne murtautuvat Agrippinan makuuhuoneeseen ja surmaavat hänet kepiniskuilla ja miekanpistoilla.
Sanoessaan jäähyväisiä äidille oli Nero sulkenut hänet syliinsä ja suudellut hänen suutaan ja poveaan. Tacitus, joka kertoo tämän, ei tiedä, tuleeko hänen nähdä siinä huippuunsa kehitetyn teeskentelyn, vai "pidättikö perikatoonsa rientävän äidin viimeinen näkeminen pojan sydämen sen koko hurjuudella hänessä kiinni". Viimemainittu otaksuma tuntuu meistä olevan täydellisesti sopusoinnussa Neron luonteen kanssa. Psykoloogisesti niin hienoa huomautusta ei tapaa, paitsi Tacituksella, milloinkaan keisarillisen Rooman henkisesti köyhillä historiankirjoittajilla.
Kun rikos oli tehty, valtasi kauhu Neron. Ne rauhalliset hetket, joita hänen myöhemmän elämänsä varrella saattoi olla, olivat vain aselepoa alati vaanivien tunnonvaivojen välillä. Joskin epikurolaiset opit, irstailevat huvitukset ja haaveilu kauneudenmaailmasta, joka ei sisältänyt muuta kuin kauneutta, olivat tukauttaneet hänen siveellisen luonteensa sen idulla ollessa, niin oli hänen kuvitteluvoimansa sitä elävämpi. Hän näki unissaan ne äidin rinnat, joista lapsi oli saanut ravintonsa, ja jotka nuorukainen oli lävistänyt. Hän kutsutti noitia itämailta manaamaan ja sovittamaan murhatun varjoa; mutta tämä karkoitti unen hänen vuoteeltaan ja levon hänen valveillaolostaan. Läheisimmiltään hän ei voinut salata niitä tuskia, joita kärsi: hän kertoi itse, että näki nukkuessaan ja valveilla ollessaan raivottaria käsissä palavat soihdut ja heiluvat ruoskat. Tehdessään taidematkansa Kreikkaan, ei hän uskaltanut saapua eleusilaisiin mysteerioihin, sillä hän tunsi, että hän olisi paennut airuen huutaessa: "syylliset ja rikolliset pysytelkööt kaukana!" Bajeen hän ei palannut milloinkaan: niiden rantojen näkeminen, joilla rikos oli tehty, oli hänelle sietämätöntä. Poppea Sabina, joka oli luullut, että ensimäinen este hänen ja keisarillisen korkeuden välillä oli poistettu, huomasi pettyneensä odotuksessaan, ja täytyi hänen vielä vuosikausia, vaikkakin Neron lumoutunut sydän oli hänen tukenaan, taistella saavuttaakseen päämaalinsa.