* * * * *

Nero antoi mielellään kuvata itseään Apollona, runotaiteen, laulun ja sitransoiton jumalana. Itsestään on selvää, että aikakauden parhailla kreikkalaisilla mestareilla oli tehtävänä ikuistuttaa hänet sellaisena pronssiin ja marmoriin. Mutta tuntuu siltä kuin heidän imartelevat talttansa eivät olisi tyytyneet tähän tehtävään: ne eivät tahtoneet esittää vain Neroa Apollona, vaan myöskin Apolloa Nerona. Jumalan ihannekauneus ei saanut häiriytyä; mutta taiteilijat sellaiset kuin Zenodoros saattoivat henkiä tähän kauneuteen vivahduksia keisarin kauniista piirteistä. Täten lienee tämä aika synnyttänyt omituisen Apollotyypin, joka kahden tai kolmen taideteoksen muodossa on tullut meidän aikamme osaksi. Parhain näistä taideteoksista on samalla oivallisin, mitä meillä on myöhemmän antiikin ajoilta: maailmankuulu Belvederen Apollo.

Tämän kirjoittajalle on tällä kuvapatsaalla esteetisen ja taidehistoriallisen merkityksensä rinnalla vielä toinenkin. Rohkenen uskoa, että se on maan povesta noussut todistaja Neron taistelusta omantunnontuskiensa kanssa. Hän on tahtonut omin silmin saada varmuuden siitä, että verivelka on sovitettavissa, ja tässä hiljaisessa aikomuksessa hän on antanut jonkin etevän taiteilijan luoda tai ehkä delfiläisen mallin mukaan tehdä Apollon Katharsioksen.

Patsas kaivettiin neljännentoista sataluvun loppupuolella Antiumista, Neron syntymä- ja lempikaupungista, erään huvilan sorasta, jonka otaksutaan olleen hänen omansa. Kuvasta puuttui silloin vasen käsi ja oikean kaikki sormet, ja niiden mukana olivat myöskin sen tunnusmerkit kadonneet. Senvuoksi on oltu näihin päiviin saakka epätietoisia ja arvailtu jos johonkin suuntaan, mitä jumala on esitetty toimivan. Tavallisin selitys on, että taiteilija on ajatellut sitä hetkeä, jolloin Apollo, puolustaakseen pyhäkköään Delfissä gallialaisten saaliinhimoisilta joukoilta, personallisesti kävi egidi kädessä heitä vastaan ja ajoi heidät salamalla ja myrskyn pyörteellä pakoon. Overbeck, joka hyväksyy tämän mielipiteen, kuvittelee, että jumala tässä teossa on asetettu Versaillesin Artemiksen ja Kapitoliumin Ateenan väliin. Mutta nykyään on Karl Bötticher, tuntuu minusta, näyttänyt toteen, että kuvan riippuvassa oikeassa kädessä on ollut delfiläinen lustralikimppu, jonka solmupunoksesta hän on löytänyt jäännöksen tukena olevasta puunrungosta. Mutta lustralikimppu oli pytolaisen Apollon lisämerkki hänen asemassaan verivelan sovittajana.

Tässä kuvassa on jotakin varhaisaistittua häikäisevää ilmestystä. Vasen käsivarsi uhkaavasti tai torjuen ojennettuna rientää jumala majesteettisessa vihassa jotakin vastaan, joka sopimattomasti on lähestynyt hänen pyhää ympäristöään. Karl Bötticher ajattelee sitä kohtausta Aischyloksen "Eumenideissä", jolloin Orestes, äidinmurhaaja, raivottarien vainoamana, on syöksynyt Apollon temppeliin ja syleillyt sen alttaria; hän kuvittelee edelleen, että jumala sinä hetkenä näkee omantunnontuskien jumalattarien tunkeutuvan pyhäkköön, ja että hän närkästyneenä, jousi vasemmassa kädessä, käy niitä vastaan ja ajaa ne temppelistä ja senjälkeen lustralikimpulla päättää sen teon, jolla Oresteen verivelka sovitetaan.

Tämä ei nyt ole niin aivan yhtäpitävä Aischyloksen kuvauksen kanssa, mutta yhtyy kuitenkin siihen samassa pääkohdassa, mikä olikin kylliksi taiteilijalle. Mikään kuva ei voinut paremmin kuin sellainen muistuttaa uudelle Orestekselle, että sovitus jumalallisten valtojen kanssa oli mahdollinen, eikä mikään ollut enemmän omiaan hänen synkkinä hetkinään loistamaan rauhan toivona.

Aischyloksen mukaan ei kuitenkaan edes itse Apollo kykene lepyttämään eumenidejä: hän voi ainoastaan uuvuttaa ne joksikin aikaa. Tämä jumalan haltioima runoilija, joka helleenin kauneudentuntoon ja filosoofiseen vaistoon yhdistää heprealaisten tietäjien suurpiirteisen olemuksen ja syvän siveellisen totisuuden, on tuntenut ja tahtonut ilmaista, että uskonnolliset tavat ja temppelipalvelukset voivat lieventää tunnonvaivoja, mutta eivät sovittaa syntiä, eivät tehdä ehjäksi rikottua. Apollo itse kehoittaa Orestesta pakenemaan Pallas Ateenan luo ja siellä, areopagin edessä, alistumaan Jumalan tuomioon ihmiskunnan oikeuden ja kohtuuden tunnossa. Eumenidit seuraavat häntä sinnekin ja laulavat tuomioistuimen kynnyksellä sen sydäntäjärkyttävän kuoron, jota Schiller on tarkoittanut ja vapaasti jäljitellyt ihanassa balladissaan "Die Kraniche des Ibycus". Areopagin jäsenet kuuntelevat kanteita ja vastauksia, ja kun on näyttäytynyt, että heidän äänensä ovat langenneet tasan vapauttamisen vaakakuppiin ja tuomitsemisen, niin ratkaisee viisas ja lempeä Pallas asian Oresteen hyväksi. Mutta hän antaa tunnonvaivoillekin arvonsa ja antaa juhlallisessa soihtukulkueessa saattaa ne armon jumalattarien hahmossa siihen temppeliin, jonka kansa on pyhittänyt näille jumalattarille areopagin rinnalla.

Nerokin tunsi, että hän nyt oli asetettu saman tuomion alaiseksi, ja hän pelkäsi kohdata ihmisten katseita. Mutta ah! ne eivät näyttäneet vaativan mitään sovitusta. Totuuden, joka on paradoksissa "kansan ääni on Jumalan ääni", näyttää historia joskus hirvittävästi kieltävän. Niin roomalaisessa kansanäänestyksessä vuonna 59, ja niin ranskalaisessa vuonna 1852, joka tältä näkökannalta ja katsomatta niihin keinoihin, joiden kautta se syntyi, lienee hirvittävin tapahtuma uudemmassa historiassa. Senaattorit, sotilaat, Kampanjan kaupunkien hallitukset ja raadit riensivät kilvan keisarin luo rohkaistakseen häntä onnitteluillaan. Siitä huolimatta pelkäsi Nero palata Roomaan. Tosin vakuuttivat hänen ystävänsä, että "kansan uskollisuus oli kasvanut Agrippinan kuoleman kautta"; mutta milloinkaan hän ei kai voinut kuitenkaan aavistaa sitä näytelmää, joka vartosi häntä. Senaatti virkapuvussaan on häntä vastassa; parvekkeilla, joita on rakennettu pitkin pääkatuja, riemuitsee naisia ja lapsia; kansalaiset tunkeilevat hänen vaunujensa ympärillä, kiitosuhrit palavat temppeleissä, ja näin kulkee äidinmurhaaja voittokulun pitäjänä ylös Kapitoliumille. Senaatti kokoontuu kuriaan ja julistaa Rooman nimessä, että Agrippinan kuolema oli onni valtiolle.

Yksi ainoa isistä häpesi yhtyä tähän julistukseen. Hän oli stoalainen Trasea Petus. Hän toteutti Tigellinuksen sanan: stoalaiset ovat yhteiskunnalle vaarallista sukua.

Mutta ei edes se aulius, jolla Rooman senaatti ja kansa ottivat Neron verivelan harteilleen, kyennyt palauttamaan hänen sielunsa tasapainoa. Vuodesta 59 alkaen huomaa useimmissa hänen suunnitelmissaan ja yrityksissään jotakin pingoitettua ja kuumeentapaista. Hänen huvituksensa käyvät hillittömämmiksi, hänen lapsuudesta saakka tuntemansa, tähän asti tukautettu, ei milloinkaan taltutettu kaipuunsa huumautua kansan suosiosta teatterissa ja arenalla vastustamattomaksi ja rajattomaksi. Mutta vielä huomaa hänen sisimmässään taistelun paremman ja huonomman välillä. On selvää, että hän jonkun aikaa äidinmurhan jälkeen on tahtonut sovitusta — ei yleisen mielipiteen kanssa, joka näytti olevan hänen puolellaan, ei Olympon jumalien kanssa, jotka hän kielsi ja joita hän pilkkasi, mutta sen jumaluuden kanssa, joka ilmeni hänen järkytetyssä sydämessään. Kahtena seuraavana vuonna hän koetti uskollisesti täyttää ruhtinaan velvollisuuksia, ja nämä vuodet voidaan vielä lukea niihin kultaisiin, joita Trajanus ylisti. Valtakunnan hallinto meni tasaista menoaan, hyviä lakeja säädettiin, keisari osoittautui ystävälliseksi ja tuomarina lempeäksi ja armeliaaksi. Vuonna 61 sairastui hän hengenvaarallisesti ja huomautti kuolemaa odottaessaan, että jalo Memmius Regulus oli kelvollisin valtiota ohjaamaan. Vielä vuonna 62 saattoi se mies, josta sanottiin, että hän ei milloinkaan ollut poikennut oikeuden tieltä eikä milloinkaan imarrellut, Trasea Petus, senaatissa nimittää Neroa erinomaiseksi ruhtinaaksi.