Cesarin kuvan viereen olisi asetettava Gordianuksen — vastakohdan vuoksi. Uskon, että Cesarin marmorihuulet vetäytyisivät hymyyn hänen ajatellessaan sitä kauhua, jota Gordianus tunsi nähdessään, että hyrsky oli viskannut hänet sille rannalle, jonne hän itse hehkuvin mielin ja purjehdustaidon kaikilla keinoilla koetti päästä.

Tapahtui kerran, että ajatuksiinsa vaipunutta iäkästä, kunnioitettua miestä, joka vietti vapaat hetkensä kirjojen parissa, häiritsivät huudot, jotka kaikuivat hänen talonsa ympärillä. Sotamiehet ja porvarit olivat saartaneet sen. Sotilas, toisessa kädessään paljastettu miekka ja toisessa jostakin lipusta repäisty purppuravaate, ryntäsi kansanjoukon etunenässä portin läpi atriumiin ja karjui vapiseville orjille: "Missä on prokonsuli?" Osoitettiin erästä huonetta. Lauma syöksyy sinne ja löytää uhrinsa sohvalla lepäämässä. Mauricius, joukon johtaja, viskaa purppuravaatteen vanhuksen yli, nostaa miekan ja huutaa: "Terve, Gordianus Augustus!" "Terve!" yhtyvät nuo kaikki muut ja lankeevat polvilleen. Mutta vanhus viskaa kauhulla purppuravaatteen luotaan kuin Nessusmanttelin ja huutaa: "Poistukaa! Maximinus on keisarinne, en minä." — "Maximinus", vastataan hänelle, "on jumalien ja ihmisten vihollinen! Maximinus vainoo sinun omaa henkeäsi! Pelasta meidät! Pelasta isänmaa! Ota Cesarin diadeemi!" — "En milloinkaan!" — "Sinun täytyy. Valitse diadeemi tai kuolema! Ota purppura tai raastamme sinut kappaleiksi! Sinä ja poikasi, teidän tulee hallita meitä." — "Säästäkää minua!" — "Emme!" — Mauricius tarttuu purppuraan, keisariarvon tunnusmerkkiin, viskatakseen sen vielä kerran hänen hartioilleen. Vanhus koettaa puolustautua ja kaatuu painiskelussa lattialle. Hänet otetaan kiinni, nostetaan ylös, purppura kääritään väkivalloin hänen ympärilleen ja häntä näytetään keisarina riemuitsevalle kansalle.

Jonkun aikaa senjälkeen oli nuorempi Gordianus kaatunut eräässä ottelussa ja vanhus itse asettanut silmukan kaulaansa, päästäkseen kantamasta diadeemia. Ihminen on olioiden mitta, lausuivat kreikkalaiset ajattelijat. Maailman valtiudella on se arvo, minkä sille asettaa. Mutta ellei Gordianus ollut Julius Cesar, ei hän voinut myöskään odottaa, että joku Brutus olisi vapahtanut hänet.

* * * * *

Merkillisin Cesarin uusista elämänkertojista ja tuomareista lienee Napoleon III. L'Histoire de Jules César nimisen teoksensa esipuheessa hän on yhdistänyt kaksi erilaista historiallista katsantotapaa toisiinsa. Cesariin nähden hän on "deterministi", ylistää mielipidettä timanttikovasta välttämättömyydestä. Cesar on otettava sellaisena kuin hän oli: henkenä, joka oli siten muodostunut, että ajan luonne löysi hänessä tarkimman ilmaisumuotonsa, sai hänestä ajattelevat aivonsa ja toimeenpanevan kätensä. Sellaista luonnetta ei ole mitattava siveyslain mittapuulla, sillä ylempänä siveyslakia on välttämättömyys — korkean tekijän kielellä La Providence. Kaitselmus synnyttää toisinaan neroja, joilla on suoritettavana kohtalon tehtävä, une mission providentielle, täällä maailmassa. Heidän näet tulee osoittaa se tie, jota kansojen pitää kulkea. Toimivatko he itse täysin tietoisina siitä, että ovat kaitselmuksen lähettiläitä ja välikappaleita, se on kysymys, jota tekijä ei ryhdy selvittelemään. Kyllin: kun he toimivat, tapahtukoonpa se sitten heidän kutsumuksensa korkeasta tunteesta tai heidän noudattaessaan itsekkäitä intohimoja ja poikiessaan kaikkea, mikä siihen saakka on ollut pyhää, tekevät he Kaitselmuksen työtä. He eivät voineet toimia toisin.

Mitä taasen kansoihin tulee ei keisarillinen ajattelija ole deterministi. Ne ovat saaneet valintavapauden kallisarvoisen, mutta vaarallisen lahjan. Ne voivat kulkea sitä tietä, jonka sallimuksen suoma sankari on osoittanut heille, tai valita toisen. Onnellisia ne kansat, jotka älyävät seurata sellaisia vapahtajia kuin Cesar ja Napoleon I. Mutta

"voi niitä kansoja, jotka väärin tuomitsevat ja vastustavat heitä! Ne tekevät kuten juutalaiset: ne ristiinnaulitsevat Messiaansa; ne ovat sokeita ja rikollisia!"

Juhlallinen varoitus, raskas tuomio! Noilla poloisilla kansoilla on syytä valittaa sitä tahdon vapautta, jonka ovat saaneet osakseen. Toivottavampaa niille olisi sallimussankarien turvallinen asema: he eivät saata kerätä syytä niskoilleen. Pahinta on, ettei kansoilla, jotka ovat halukkaita seuraamaan sitä vapahtavaa neroa, joka lähetetään niitä johtamaan, ole ainoatakaan ratkaisevaa tunnusmerkkiä, jonka mukaan voisivat eroittaa tosi Messiaan väärästä, niiltä kun on riistetty sisällisen todistuksen, siveyslain, tunnusmerkki sopimattomana käytettäväksi sellaisia neroja arvosteltaessa. Vai onko tarkoitus, että ihmisten silmäin tulee aueta näkemään näiden taivaallista valtuutusta, kun joku Cesar murtautuu valtion rahastohuoneeseen ja uhkaa kuolemalla sitä nuorta rohkeata kansantribuunia, joka, velvollisuutensa mukaisesti, on asettunut Saturnuksen temppelin portaille ja lailla vastustaa näitä esiinsyöksyviä ryöstäjiä. Tai kun Napoleonit hajoittavat valtiopäiviä ja viskaavat kadulle maan korkeimman tuomioistuimen? Valitettavasti kyllä nämä teot muistuttavat niin harhauttavasti rikoksia, että kansat lempeämmän tuomarin kuin korkean kirjailijamme edessä olisivat ehkä johonkin määrin syyttömiä, jos erhettyisivät ja käsittäisivät nämä rikolliset pikemmin kutsutuiksi kuritushuoneeseen kuin Messiaan valtaistuimelle. Kun asian laita on näin, on kai alati oleva sokeita, jotka ajattelevat, että se Messias, joka on antanut todistuksen itsestään ihmisten omassatunnossa, on ainoa tämän nimen arvoinen. Mutta toiselta puolen — ja se lohduttanee — on niitä alati oleva monta, jotka tervehtivät Messiaslippuna jokaisen Cesaria ja hänen onneansa kantavan laivan lippua. — Roomalaiset jumaloivat Gajus Juliustaan ja ansaitsivat sen autuuden, jonka tekijä on luvannut niille kansoille, jotka seuraavat sallimussankarin viittausta. Sen pitkän kuolinkamppailun aikana, jollaisena heidän yhteiskuntansa cesarinen aikakausi ilmenee, heitä ravittiin leivällä ja huvitettiin näytelmillä.

* * * * *

Tämän vuosisadan alkupuolella pani englantilainen konsuli Fagan toimeen kaivauksia Rooman vanhassa satamakaupungissa Ostiassa ja löysi silloin muun muassa Paros-saaren marmorista veistetyn rintakuvan, vikaantumattoman ja niin raikashohteisen, kuin se juuri olisi lähtenyt mestarin työpajasta. Kuva, joka esittää nuorukaista, jonka kasvonpiirteet ovat — jos niin saan sanoa — etsityn hienot, on nähtävissä Museo Chiaramontissa Vatikaanissa, ja hohtavasta karrarasta tehtyjä jäljennöksiä tapaa kaikkialla Rooman taidekauppiaiden ikkunoissa, sillä tuo pää vaikuttaa magneettisesti ohikulkijain katseisiin. Jos kuvitteluvoimallasi tahdot tehdä samanlaisia kokeita kuin Wagner, alkemisti, sulattamillaan ja tislausastioillaan, niin ota helleenisen sivistyksen ja inhimillisyydentunteen tuoksu, ota myös täysi mitta helleenistä viekkautta ja yhdistä nämä aineet roomalaiseen järkevyyteen ja tahdonvoimaan, ja jos sielullasi on luovaa kykyä, niin olet muodostanut itsellesi kuvan nuoresta Oktaviuksesta, jota sittemmin nimitettiin Cesar Oktavianus Augustukseksi.